Viikingin väännöt

Viime viikolla tein kirjaesittelyn Viking Cronholmin Jiu-Jitsu-kirjasta joka julkaistiin ruotsiksi vuonna 1908 ja suomeksi 1910. Seuraavalla videolla demoan kaksi tekniikkaa kyseisestä manuaalista – rannekaadon (kotegaishi) ja kainalolukon (wakigatame). Kuten huomata saattaa niin varsinkin kyseinen rannekaato ei ole allekirjoittaneella täysin ratautunut. 😀

Ja tässä vielä Viking itse vääntelemässä kaveriaan vuonna 1919:

 

 

Historia 5: Viikingin vierailut (1910)

Nimi: Jiu-jitsu – Japanialinen itsepuolustusjärjestelmä

Kirjoittaja: Viking Cronholm

Painovuosi: 1910 Helsinki ( 1908 Tukholma)

Sisältö: Alkuun pari sivua löpinää Jiu-jistun historiasta ja periaatteista sitten kartta ihmiskehon haavoittuvista kohdista ja vahaa parikymmentä tekniikkaa kuvilla. Tekniikat pääasiallisesti hallintaotteita ja maahanvientejä käden niveliä lukottamalla. Lisäksi löytyy mm. ”veitsikäsi” ja ”leukatyöntö”. Teosta voi pitää ensimmäisenä suomenkielisenä Jiu-Jitsu-tekniikkamanuaalina.

Taustaa ja spekulointia: Internetin mukaan ruotsalainen Viking Cronholm (1874-1961) oppi nyrkkeilyä oleskellessaan Chigacossa 1895-1900 ja Jiu-Jitsua sekä japanilaisilta että englantilaisilta opettajilta käydessään Etelä-Afrikan Cape-Townissa 1904. Vuonna 1908 Cronholm julkaisi ruotsiksi manuaalit kummastakin lajista. Jiu-Jitsu-kirjasta tehtiin useita painoksia joissa vanhentuva Cronholm esittää toistuvasti samat tekniikat samassa järjestyksessä. Cronholm opetti jiu-jitsua sekä viranomaisille että siviileille Ruotsissa. Suomeen Viking tuli vierailulle vuonna 1910. Hän antoi näytöksiä ja opetusta sekä nyrkkeilyssä että jiu-jitsussa. Ilmeisesti hänen opetustensa pohjalta Yliopistosta valmistuville voimistelunopettajille annattiin jiu-jitsu oppia. Ainakin toisella vuosikymmenellä suomalaisista lehdistä löytyy mainintoja voimistelunopettajien antamista jiu-jitsu näytöksistä missä esiteltiin taistelutemppuja.

Itselläni on epäilys että Viking Cronholm sai alkutietonsa ja taitonsa jiu-jitsusta Hancockin tuohon aikaan suosituista kirjoista eikä mystisiltä opettajilta Etelä-Afrikassa. Ainakin Cronholmin alkuteksti, jossa painotetaan itsehillintää harjoittelussa sekä runsasta venen ja raikkaan ilman nauttimistä terveyden edistäjänä, on kuin suoria lainauksia Hancockin teksteistä. Cronholmin seitsemästätoista tekniikasta 6 löytyy lähes identtisenä ”Spalding’s Jiu-Jitsu” vihosta jonka haamukirjoittajana on selvästi Hanckock. Uskon että Cronholm on tutustunut vähintään tähän vihkoon, mutta luultavasti myös Hancockin ”Japanise Physical Training”, ”Jiu-Jitsu Combat Tricks” ja ”The Complete Kano Jiu-Jitsu ( Jiudo). Viimeisessä teoksessa annataan ymmärtää että kuvat ja niissä esiintyvä Higashi olisi Kodokanin judon edustaja mutta todellisuudessa Higashi oli Hozan-ryun taitaja. Uskon myös ”Spalding’s Jiu-Jitsu” miesten edustaneen Hozan-ryuta.

Alla video vuodelta 1919 jossa Cronholm demonstroi Jiu-Jitsu tekniikoita.

Historia 4: ”Jujutsu eli Yavara” (1908)

Kirjoittaja: Kinnosuke Miura

Julkaistu: Suomen Urheilulehdessä 1908, mutta alunperin Saksassa 1898.

Sisältö: Vaikka kamppailu on vanhempaa kuin ihminen itse niin jujutsu kehittyi ja sai nimensä vasta 1600-luvulla. Kolme myyttiä jujutsun-synnystä. Nykyään (1898) on Japanissa monia eri tyylisuuntia kuten Takenouchi-ryu ja Kito-ryu. Jujutsussa pyritään käyttämään hyväksi vastustajan voimaa. Tasapaino ja vipuvarsimekaniikka on tärkeää. Maassa koitetaan vääntää vastustajan niveliä ja kuristaa. Jujtsun voi jakaa randoriin ( sparri), kataan ( ennalata sovittu liikesarja parin kanssa), atemiin ( iskut kehon herkkiin kohtiin) ja kuatsuun ( elvytys ja ensiapu).

Huomiot: Miura jakaa artikkelissaan yksityiskohtaista tietoa jujutsun historiasta, sisällöstä ja harjoitteistaan. Hänellä selvästi on ensikäden tietoa aiheesta ja mainitseekin harjoitelleensa goshinjutsua jonka tirehtööri Inoue on kehittänyt sen aikaisiin tarpeisiin. Olen saanutsen käsityksen että Inoue on Tenjin Shinyo-ryun mestari. Goshinjutsu on myös Kodokanin ”moderni” itsepuolustus-kata, mutta se on kehitetty vasta 1900-luvun puolessa välissä. Mielenkiintoista on että Jigoro Kanoa ja judoa ei mainita sanallakaan. Mielenkiintoista on myös se että Miura mainitsee randorin enimmäisenä jujutsun osa-aluesita vaikka nykyään japanilaiset (vanhat) jujutsukoulut harjoittelevat lähes yksinomaan kataa ja monesti jopa katsotaan että randori ei ole kuulunut ko-ryu koulujen ohjelmistoon. Itse uskon että varsinkin 1800-luvulla monet koulut ovat sparraneet ja kisanneet mutta judon painottaessa yhä enemmän randoriin ja shiahin (kilpailuun) 1900-luvun alussa on vanhoissa kouluissa päätetty keskittyä kataan. Joka pauksessa tämä artikkeli on paras suomenkielinen kirjallinen tietolähde jujutsusta viime vuosisadan alkupuoliskolta ja on täysin pätevä vielä tänäkin päivänä.

Budoka Kai Koskinen

Kai Koskinen on suorasanainen mies. ”Kirjassaan Hontai Yoshin Ryu: Perusteet” (2008) hän mm. toteaa että klassisten jujutsu-koulujen tekniikat särkevät nivelet tehokkaammin kuin ”kontaktiotteluiden” lukot ja että kamppailu-urheilusta puuttuu pelko verrattuna samurai-aikojen taisteluihin.

Lukemastani närkästyneenä otin muutama vuosi sitten yhteyttä Koskiseen ja penäsin tarkennusta. Menin Jyväskylän Aikiken salille katsomaan Koskisen järjestämää samurai-näytelyä jonka yhteydessä keskustelimme kamppailusta ja hän näytti minulle suoran kyynerpäälukon, jonka kulma todellakin oli oppimaani versiota tehokkaampi – ainakin periaatteessa. Tämän jälkeen olen vieraillut parikin kertaa Jyväskylässä tutustumassa Koskisen taitoihin ja ajatuksiin.

Yllä Kai Koskisen haastattelu viime vuodelta. Suosittelen kaikille japanilaisesta kamppailukulttuurista kiinnostuneille Koskisen kirjoja ”Hontai Yoshin Ryu: Perusteet” ja ”Kaksi taivasta yhdessä – Miyamoto Musashin tie”.

Lisää tietoa Koskisesta ja Jyväskylän Aikiken-dojosta: http://www.aikiken.fi/

T: Jasse Junkkari

Jiu-Jitsu – puukkohipasta pukupainiksi.

Carlos Gracie oppi Jiu-Jitsua Mitsuyo Maedalta ja Verner Weckman Yokio Tanilta. Mutta mistä nämä Jiu-Jitsu-lähettiläät saivat oppinsa? Entäpä millaista oli alkuaikojen ju-jutsu?

Kai Koskisen laatima kaavio eri jujutsu-koulujen opettajista ja yhteyksistä.

Japanissa on siirtynyt vanhoja samuraiden taistelutaitoihin erikoistuneita koulukuntia (ryu) mestarilta seuraavalle meidän päiviimme asti. Sotien aikana useimman antoivat opetusta kaikissa soturille tarpeellisissa taidoissa, esimerkiksi strategiassa, erilaisten terä- ja lyömäaseiden käytössä ja käsikähmässä ( kumiuchi/yawara/jujustu). Ajan, ja erityisesti rauhan, myötä monet koulut alkoivat erikoistumaan tiettyyn aseeseen tai taitoon. Ensimmäisenä ju-jutsuun erikoituneena taistelukouluna pidetään Takeunouchi-ryu:ta joka syntyi 1500-luvun puolessa välissä. Sen liikesarjat (katat) sisältävät iratutumisia, kaatoja, murtamisia ja kuristuksia, sekä tikarin iskujen väistämistä ja perille viemistä. Jigoro Kano harjoitteli nuorena ainakin Yoshin-ryu ja Kito-ryu jujutsua ennen kuin perusti oman koulunsa ja tyylinsä Kodokan Judon vuonna 1882.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla monet jujutsu-opettajat ja oppilaat keskittyivät perinteisen, ja usein muotoon kangistuneen, opetuksen sijaan haasteotteluissa pärjäämiseen. Kodokanin edustajat olivat menestyneet erinomaisesti näissä otteluissa, mutta vuosisadan vaiheessa he kärsivät tappion pienelle mattotaitoihin erikoistuneelle porukalle. Tämä ryhmä on usein mainittu Fusen-ryu:n edustajiksi, mutta totuus on hieman monimutkaisempi.

Ryhmän virallinen opettaja oli Daito-ryu:sta opetusoikeutensa saanut Yataro Handa, mutta todellinen innovaattori oli Mataemon Tanabe, jonka isä oli Fusen-ryun edustaja. Tanabe alkoi jo nuorena kehittää uusia tekniikoita ja strategioita joiden avulla hän selviäisi voittajana otteluista. Handan koulussa hän opetti ja kehitti taitojaan eteenpäin, mutta voitokkaan turnauksen jälkeen Kano sai houkuteltua Tanaben opettajaksi Kodokaniin. Siellä nuori Mitsuyo Maeda, muiden judokoiden mukana, sai oppia mattotaitojen salat. Vuonna 1904 Maeda lähti seikkailemaan maailmalle asettuen lopulta Brasiliaan asumaan ja opettamaan taitoaan, jota kutsuttiin Japanin ulkopuolella tuohon aikaan Jiu-Jitsuksi.

Yokio Tani, jonka isä oli Tenjin Shinyo Ryu jujutsun opettaja, sain oppia Handan koulussa, aivan kuten Taro Miyake ja Sadakatsu Uyenishikin. Tani vaikkutti lähinnä Lontoossa, mutta ehti näyttää Pariisissa joitain Jiu-Jitsu-otteita myös Suomalaiselle painijalle, Verner Weckmanille, joka vuorostaan esitteli taitojaan mm. opiskelutovereilleen ja opettajilleen teknillisessä korkekoulussa Saksassa.

Kirjoittaja: Jasse Junkkari (10.3.2017)

Englannin kielinen tutkimukseen perustuva artikkeli matto-jutsun synnystä ja Handan-koulusta: http://www.bartitsu.org/index.php/2016/09/the-original-bjj-new-discoveries-and-speculations-re-the-submission-grappling-of-british-jiu-jitsu/

Artikkelini BJJn historiasta: http://jassejunkkari.fi/2017/02/26/jiu-jitsun-historia/

Veckmanin Jiu-Jitsu-artikkeli: http://jassejunkkari.fi/2017/03/09/verner-weckman-olympiakultamitalisti-nokian-mahdollistaja-ja-jiu-jitsun-taitaja/

 

Verner Weckman – Olympiakultamitalisti, Nokian mahdollistaja ja Jiu-Jitsun taitaja.

Voimailun ja Helsingin Atleettiklubin historiaa käsittelevässä artikkelissani* mainitsin ohimennen Carl Allenin valmennettavan Verner Weckmanin. Hän voitti kreikkalais-roomalaisen painin Suomen mestaruuden vuonna 1904, maailmanmestaruuden seuraavana vuonna Saksassa ja Olympiakultaa Ateenassa 1906 sekä Lontoossa 1908. Weckman oli siis maamme ensimmäinen  Olympiavoittaja, vaikkakin suomalaiset joutuivat virallisesti edustamaan Venäjää vielä tuolloin.

Urheilu-uransa ja insinööri-opintojensa jälkeen Weckmanista tuli menestynyt teollisuusmies ja sain myöhemmin vuorineuvoksen arvonimen. Hän toimi Suomen Kaapelitehdas Oy:n toimitusjohtajana viime vuosisadan puolessa välissä. Yhtiö fuusioitui Nokia Oy:n kanssa 60-luvulla ja näin sai alkunsa Nokia Elektroniikka – Suomen teollisuuden 90-luvun lippulaiva.

Kaikki edellämainittu voi hyvinkin olla Suomen historiaa tuntevalle tuttua huttua, mutta kuinka moni tiesi että Weckman oli myös todistettavasti ensimmäinen Suomalainen joka oppi Jiu-Jitsua?

Itse sain vihiä asiasta muutama vuosi sitten kun luin Erkki Vietteenmiemen kiehtovaa kirjaa ”Pohjolan Helleenit – Suomalaisten Olympiaurheilujen synty”. Teoksessa manitaan Weckmanin tutustuneen tuohon salaperäiseen japanilaiseen taistelutaitoon Pariisissa vuonna 1905. Pari vuotta sitten, tutkiessani Suomen Urheilumuseon arkistoja, törmäsin 20-luvun Athlos-lehdessä Vernerin itsensä kirjoittamaan artikkeliin jossa hän kertoo kyseisestä tapahtumasta.

Seuraavaksi vuorossa suomennos tästä ruotsinkielisestä tekstistä, jonka jälkeen esittelen Pariisin mysteeri-japanilaisen. Kiitos Githalle käännösavusta!

Djiu-Djitsu

Jiu-jitsu on vierasta suomalaisille joten halun kertoa henkilökohtaisen stoorini aiheesta.

Jiu-jitsua pidetään vaarallisimpana kehonharjoitteena. Kreikkalais-roomalaisessa painissa päätavoite on otteiden avulla viedä vastustaja mattoon. Nyrkkeilijää pidetään mestarina kun hän osaa tyrmätä. Näistä kaikista jiu-jitsu menee pisimmälle. Siihen sisältyy käsi- ja jalkataivutukset, kuristamiset, yms. Tarkoitus on saada vastustaja luovuttamaan. Vastustaja on voitettu kun tämä ei enää kestä kipua. Japanissa käytetään lisäksi silmätökkäisyjä jotka Euroopassa on kielletty. Yleensä ottelut eivät lopu loukkaantumiseen vaan ovat turvallisia. Tämä kuitenkin vaatii että molemmat osapuolet tuntevat lajin. Vaarallisten otteiden käytössä on tunnettava rajat. Itsepuolustukseen Jiu-jitsu on todella toimiva, mutta kuumakalle voi käyttää liikaa voimaa.

Tutustuin jiu-jistuun Pariisissa jouluaikaan 1905. Se oli juuri tullut maahan ja oli päivän sensaatio. Menin kaupunkiin tapaamaan paini- ja opiskelukaveriani W. Bornia joka vei minut teatteriin. Yhdessä Pariisin isoimmista teattereista esiintyi 160-senttinen mestaripanija Japanista jonka nimeä en ikävä kyllä muista. Hän haastoi vapaaehtoisia kamppailuun. Kuka selviytyi 10 minuuttia sai 100 frangia. Pieni japanilainen oli pukeutunut vahvaan pellavatakkiin ja oli paljain jalon. Kaikkien haastajien tuli pukea ylleen samanlainen takki sillä tietyt jiu-jitsu-temput hyödyntävät takkia. Painiminen tapahtui suhteellisen kovalla matolla. Ympärillä oli pieni amfiteatteri.

Ivan Shemyakin

Kaksi päivää aikaisemmin espanjalainen mestaripainija oli haastanut japanilaisen. Parissa minuutissa pieni japanilainen oli saanut käsilukon. Käsi meni sijoiltaan ja espanjalainen menetti tajuntansa. Viimeinen haastaja oli ollut Chemjakin, kaksimetrinen venäläinen. Chemjakin otti japanialisen kevyesti, mutta parin minuutin jälkeen japanilainen heitti venäläisen – lennättäen tämän 4-5 metrin päähän – orkesterin sekaan. Chemjakinin kyynärpää aukesi ja keskeytti ottelun. Yleisö piti ottelua sovittuna ja halusi rahansa takaisin. Rahojaan he eivät kuitenkaan saaneet ja yleisö laittoi paikan remomonttikuntoon.

Nyt teatteri oli korjattu. Japanilaisen ja venäläisen välille oli sovittu uusintaottelu. Born oli tutustunut japanilaiseen joka puhui ranskaa. Chemjakinin hän tunsi jo entuudestaan. Minut ja ystäväni kutsuttiin lavalle katsomaan esitystä. Ennen otteluja japanilainen näytti meille jiu-jitsu-temppuja. Hän myös teki demonstraation jossa meni maahan makaamaan, asetti bambusauvan kurkulleen ja pyysi neljää miestä seisomaan sauvan päälle. Japanilainen piteli sauvaa hymyillen ja kaulalihaksiaan jännittäen. Hän pystyisi varmasti kivutta vastustamaan mitä tahansa kuristusotetta. Sitten japanilainen otteli pari helppoa ottelua ja lopuksi kohtasi uudestaan Chemjakinin. Nyt venäläinen otteli varovaisemmin ja saikin alkuun heitettyä pienen japanilaisen. Sitten japanilainen teki nopean kurkku- ja vatsaotteen – saman jonka oli tehnyt ensimmäisessä kohtaamisessa – ja venäläinen lensi jälleen orkesterin sekaan. Kyynärpää alkoi vuotamaan kovasti verta. Hän palasi matolle mutta keskeytti taas ottelemisen. Yleisö alkoi huutamaan, ja jos orkesteri ei olisi ollut välissä se olisi varmasti hyökännyt matolle. Chemiakin meni paikkaamaan itseään. Menimme ystäväni kanssa kysymään mikä oli vikana. ”Kun kaikki huusivat ja halusivat hyökätä kimppuuni” sanoi venäläinen. Japanilainen käveli ihmisjoukon läpi pukuhuoneeseen. Minä ja ystäväni veimme Chemiakinin ulos sivuovesta mutta sielläkin oli vihaisia ihmisiä vastassa. Oven eteen ajoi auto jonne venäläinen juoksi suojaan. Hänet oli pelastettu.

Seuraavana päivänä opettelimme ystäväni kanssa jiu-jitsu-otteita japanilaisen opastuksella. Jatkoimme Saksassa harjoittelua ja vähän ajan päästä pidimme eräällä klubilla näytöksen. Näytöksen jälkeen ystäväni ei pystynyt syömään muutamaan päivään tekemäni leukaväännön seurauksena. Minulta taas vääntyi käsi joksikin aikaa käyttökelvottomaksi. Kuten sanottu, japanilainen paini on hieman vaarallista, mutta myös mielenkiintoinen kehon harjoitus. Pohjoismaisessa opiskelijayhdistyksessä, Karlsruhessa näytin yhden jos toisenkin otteen. Viikingit halusivat näyttää mitä osasivat ja näyttivät vaarallisia kurkku ja käsiotteita. Kehotin heitä varovaisuuteen.

Kerran kun olin ystäväni kanssa vakiokahvilassamme tuli paikalle huligaani veitsi kädessä. Otimme häntä käsivarsista kiinni ja väänsimme häneltä veitsen pois. Päästimme hänet irti vasta kun hän aneli armoa.

Kolme vuotta ensimmäisestä kohtaamisesta jiu-jitsun kanssa olin taas Pariisissa. Siellä oli uusi japanilainen jiu-jitsu-mestari. Hän otteli tunnetun mustan nyrkkeilijän kanssa. Tapahtuma oli loppuunmyyty ja ihmiset jännittivät lopputulosta. Nyrkkeilijä oli voimakas ja lihaksikas, japanilainen pieni mutta kuulemma lajinsa parhaimmistoa. Kun ottelu alkoi kierteli japanilainen nyrkkeilijää ”paraati asennossa”. Musta mies löi salaman nopeasti japanilaista päähän. Tämän horjui ja kaikki luulivat sitä japanilaisen tempuksi. Hetken päästä hän sai uuden iskun ja kaatui maahan. Tässä ottelussa iskuja sai jatkaa maassa ja nyrkkeilijä antoi vielä yhden tyrmäävän lyönnin. Ottelu kesti kaksi minuuttia. Tällä kertaa nyrkkeily voitti jiu-jitsun.

Verner Weckman ”

Siinä se on. Weckmanin itsensä kertomana. Mutta kuka oli tuo nimetön japanilainen?  Pyysin apua mysteerin selvittämiseen eräästä FB-suljetuista painihistoriaan keskittyneestä ryhmästä. Ilmoitin ajan, paikan ja vastustajan nimen. Epäiltyjen listalla olivat Irving Hancockin suojatti Katsukuma Higashi, maailmanmatkaaja Tarko Miyake ja ”tasku-Herkules” Yokio Tani. Lopulta Chemianikinin voittajaksi – ja täten Vernerin Jiu-Jitsu-opettajaksi – varmistui viimeksi mainittu Tani.

Tani oli ehkä merkittävin Japanilainen opettaja ja ottelija Jiu-Jitsun alkuaikoina Euroopassa. Hän saapui Lontooseen veljensä kanssa vuonna 1900 alkaen opettamaan itsepuolustusta herra Barton-Wrightin ”Bartitsu koulussa”, mutta siirtyi nopeasti omilleen, avaten oman Jiu-Jitsu-koulun ja otellen totisia sekä koreogrioituja haasteotteluita teatterieissa ympäri Eurooppaa.***

Tanin kamppailutyyli oli hyvin judon kaltaista, ja vuonna 1920 Kodokan Judon kehttäjä, herra Jigoro Kano, Lontoon vierailunsa yhteydessä,  myönsikin hänelle kahden danin mustanvyön judossa. Tanin ja Gunji Koitusmin koulusta, Lontoon Budokwaista, joka aikaisemmin oli ollut itsenäinen Jiu-Jiutsu-sali, tuli Euroopan ensimmäinen virallinen Kodokan-judoa edustava koulu. Myöhemmin Kodokaniin liittyivät lähes kaikki Jiu-Jitsu-koulut ympäri maailmaa. Vain harvat Jiu-jitsu opettajat pysyivät organisaation ulkopuolella pitäen kiinni omista tyyleistään ja säännöistään – näistä ehdottomasti kuuluisimpana brasilialainen Garcie-klaani liitolaisineen.**

Alla Takisaburo Tobari ja Taro Miyake esittelevät Jiu-Jitsua (He eivät olleet Kodokan-judon edustajia). Taro teki Tanin kanssa Jiu-Jitsu-kirjan vuonna 1905 jossa esittelevät pysty- ja matto-tekniikkaa joka muistuttaa Judoa ja brasilialaista Jiu-Jitsua – aivan kuten videonkin tekniikat.

Lopuksi haluaisin lausua muutaman sanan Verner Weckmanin kuolemattomalle legendalle: Sinä toit Suomelle ensimmäisen Olympiakullan, mahdollistit osaltasi Nokian nousun ja sait ensimmäisenä suomalaisena oppia Jiu-Jitsun pehmeän taidon. Me kuolevaiset tervedimme sinua Helsingin Atleettiklubin vanhalla tervehdyksellä ”Kraft! Heil!”

Kirjoittanut: Jasse Junkkari, 9.3.2017

 

*HAK-artikkelini: lue http://jassejunkkari.fi/2017/03/01/hak-painin-nyrkkeilyn-painonnoston-ja-kehonrakennuksen-alku-suomessa/

** BJJn historia-artikkelini: lue tästä.

 

 

 

 

Kaksi Dshiu-Dshitsu-temppua (1905)

Tässä demoan ystäväni Rojolan kanssa kahta tekniikkaa kirjasta Dshiu-Dshitsu taistelutemppuja (1905). Kurkkuotteen häätö ja kämmensyrjäisku munuaisiin.

Tässä pari kuvaa kyseisistä tekniikoista:

Historia 2: Irvingin Dshiu-Dshitsu-temput (1905)

Kirja: Dshiu-Dshitsu taistelutemppuja & Japanilaisten ruumiinkasvatus (1905)

Kirjoittaja: H. Irving Hancock

Kieli: Suomi

Taustat ja sisältö:

Irving Hancock oli kirjailija ja sotakirjeenvaihtaja. Hänen kirjansa ” Japanese Physical Training” julkaistiin vuonna 1903 ja ”Jiu-Jistu Combat Tricks” seuraavana vuonna. Kummatkin teokset käännettiin suomeksi ja julkaistiin vuonna 1905. Kirjojen kirjoittamisen aikaan Japani oli vallannut osia Kiinasta ja oli sodassa Venäjän kanssa. Länsimaissa oltiin kiinnostuttu Japanista, joka uudistui pikavauhtia ja saavutti mahtiasemaa Aasiassa. Japani voitti sodan Venäjää vastaan, mikä osaltaan aiheutti Venäjällä nk. ”vuoden 1905 vallankumouksen”, Suomessa ensimmäisen sortokauden loppumisen ja maailmalla Jiu-Jitsu-buumin.

Ensimmäisessä kirjassa Hancock kertoo Japanilaisten elintavoista, päivärytmistä, ravinnosta, hygieniasta, jne. Hän myös kuvaa monenlaisia, yksin ja parin kanssa tehtäviä kehonharjoituksia. Vaikka kirja ei varsinaiseti ole Jiu-Jitsu-manuaali, niin kirjoittaja mainitsee usein samurait ja osa liikkeistä on kamppailutekniikoita.

Toinen kirja on, kuten nimikin viittaa,  kamppailuopus. Hancock kertoo Jiu-jitsun olevan 2500 vuotta vanha samuariden taistelutaito joka on ylivoimainen verrattuna painiin ja varsinkin nyrkkeilyyn. Etenkin kämmensyrjälyönnin merkitystä ja tehoa korostetaan.

Kritiikki:

Jo aikalaiset suhtautuivat epäilevästi Hancockin väitteisiin jotka koskivat Japanilaisten elämäntapoja ja Jiu-Jitsun ylivoimaisuutta. Ensimmäisessä teoksessaan hän kertoo japanilaisten juovan litroittain vettä, ja kylpevät monesti, päivässä. Kirjassa ”The Text-Book of Ju-Jutsu (1905) S.K. ”Raku” Uyenishi (tai mitä luultavimmin hänen haamukirjottajansa) toteaa että veden juonti ja kylpeminen ovat toki hyviä tapoja, mutta niitäkään ei pidä liioitella, ja että Hancockin esittämillä voimisteluliikkeillä ei ole mitään tekemistä Jiu-Jitsun kanssa.  Jiu-Jitsu Combat Trick antaa ymmärtää että nyrkkeilijällä tai painijalla ei ole mitään mahdollisuuksia Jiu-Jitsu-mestaria vastaan, mutta haasteotteluissa väite osoittautui liioitelluksi – lopputulos vaihteli ottelijoiden ja sääntöjen mukaan.

Allekirjoittanut on lukenut opukset useaan otteeseen ja uskoo että Hancock on värittänyt ja jopa keksinyt päästään tarinoita ja tekniikoita. Ensinnäkin, vaikka ihmiset ovat kamppailleet aikojen alusta lähtien, niin ei ole mitään pohjaa väittää että Jiu-Jitsu olisi 2500 vuotta vanha taito. 600-200 vuotta on lähempänä totuuta. Toiseksi, kämmensyrjälyönti ei ole erityisen voimakas, ja tervettä ihmiskehoa en vaikea tuhota iskuin. Tämä kämmensyrjälyönnin tehon ja ihmiskehon haavoittuvaisuuden liioittelu on ominaista 1900-luvun Jiu-Jitsu- ja lähitaisteluoppaille. Mutta vakavin kritiikki kohdistuu Dshiu-Dshitsu taistelutemmpuja-kirjan tekniikkakuviin ja -kuvauksiin. Kirjassa on suhteellisen vähän kuvia (32). Toisissa esiintyy kaksi japanilaista miestä länsimaisissa puvuissa poseeraamassa otteita, ja toisissa kaksi nuorukaista tekevät tekniikkaa pukeutuneina perinteiseen housuhameeseen, eli hakamaan, ja harjoitustakkiin. Ensiksimainitut eivät ymmärrä kamppailusta mitään, mutta jälkimmäiset selvästi osaavat asiansa. Sen näkee kehojen asennoista jotka paljastavat liikesuunnat ja voimantuoton. Hancokin tekstin tarkka lukeminen antaa ymmärtää että hänellä ei ole ensikäden tietoa siitä mitä tekniikkaa kuvat todella esittävät. Allekirjoittanut uskoo että useissa tapauksissa Hancock on keksinyt tekniikkakuvaukset pelkkien kuvien pohjalta. Edellämainitut seikat huomioon ottaen kirjan arvo Jiu-Jitsu-oppaana on kehno.

Anti:

Kaikesta huolimatta sekä ”Japanilaisten ruumiinkasvatus” ja ”Dshiu-Dshitsu taistelutemmpuja”ovat inspiroivia ja viihdyttäviä teoksia. Esiksimainittu innoittaa terveellisiin elämäntapoihin, esim. kevyeeseen ruokavalioon, veden juontiin ja kylmiin kylpyihin. Jälkimmäinen painottaa tekniikoiden virheetöntä ja uuputamatonta harjoittelua ja syventää Jiu-Jitsu-harrastajan uskoa oman lajin ylivertaisuuteen. Teosten suurin arvo löytyy kuitenkin siitä vanhasta suomen kielestä jota kääntäjä on käyttänyt. Vai mitä olette mieltä seuraavista otsikoista: ”Syrjäänhypähdyksen pitää tapahtua ikään kuin vaistomaisesti”, ”Sievin kaikista menettelytavoista, jolla dshiu-dshitsu-taistelija masentaa nyrkkitaistelijan”, tai ”Miten voi pysäyttää ohirientävän pakolaisen”.

Lopuksi haluan jakaa teille – yhä ajankohtaiset – kustantajan terveiset 112 vuoden takaa:

”Dshiu-Dshitsu – Suomen Nuorisolle, jonka käsissä on kansalaisten vapaus ja isänmaamme tulevaisuus omistetaan tämän teoksen suomenkielinen painos.”

Kirjoittanut: Jasse Junkkari ( 5.3.2017)

 

Kielletty Jiu-Jitsu – Hermotärskyjä ja murtamisia.

Ei Dschiu-Dschitsu-temppuja!

Eletään herranvuotta 1901. Tukholman atleettiklubin klubin tiloissa sisuuntunut voimamies Carl Allen odottaa ruotsalaisia painijoita saapuvaksi. Edellisenä päivänä hänet oli vääryydellä diskattu painin Skandinavianmestaruuskisoissa. Heti palkintojenjaon jälkeen kaksinkertainen suomenmestari Allen oli haastanut mitalistit ”todelliseen otteluun” kanssaan. Kukaan ei vastannut haasteeseen. Tänäänkin Ruotsin parhaimmisto välttelee häntä, vaikka haaste on julistettu Stockholms Tidningenissä. Moraalisena voittajana suomalainen palaa tukikohtaansa Helsingin Atleetiklubille. Mutta miksi Carl Allen diskattiin kilpailuista?

Vanha uutinen

 ”Carl Alleniin ja Tukholman vuoden 1901 Skandinavian painimestaruuskilpailuihin liittyy mielenkiintoinen sattuma: Allen hyllytettiin sillä perusteella, että hänen taitopaininsa olisi jiu-jitsua.” Näin kerrotaan FightSportin vuoden 2010 ensimmäisessä numerossa, eli 109 vuotta kyseisen tapauksen jälkeen. Veikkaisin että ”uutinen” on napattu lehteen vuonna 1997 julkaistusta kirjasta Hokutoryu ju-jutsu jonka historia osuudessa mainitaan tapahtumasta. Mistä tämän kirjan kirjoittajat ovat sitten tietonsa saaneet? Onhan suomen kamppailulajien kummisetä Auvo Niiniketo toki vanha tekijä, mutta ei nyt niin vanha! Tarina on käsittääkseni painettu paperille ensimmäisen kerran vuonna 1939. Tällöin valmistui erinomainen kamppailuaiheinen teos ”Suomalaisia mestaripainijoita”. Suora lainaus koskien kyseistä tapahtumaa kuuluu näin: ” V. 1901 Allen kilpaili Tukholmassa Skandinavian mestaruuskilpailuissa, mutta siellä ei hänen painiaan yksinkertaisesti ymmärretty. Hänen taitopainiaan väitettiin jiu-jitsuksi!” Osattiinko Skandinaviassa jujutsua jo tuolloin? Pakko kai se on uskoa. Vai onko?

Kuka Dr. Baelz?

Sulkeutunut feodaali-Japani avautui länsimaille ja uudistui 1800-luvun puolessa välissä. Samurai luokka lakkautettiin virallisesti 1868. Tämän jälkeen monikaan japanilainen ei antanut vanhoille taistelutaidoille paljonkaan arvoa. Siihen tarvittiin länsimaalainen. Dr. Erwin Von Baelz toimi 1870-luvulla Tokion Yliopistossa lääketieteen opettajana. Saksalainen näki taistelutaidoissa tilaisuuden sekä opiskelijoiden kunnon, että japanilaisten oman kulttuurin, kohottamiseen. Toimiakseen esimerkkinä hän alkoi harjoitella sekä miekkataitoja että Totsuka-ha Yoshin-ryu jujutsua . Pikkuhiljaa kamppailulajeihin alettiin suhtautua myötämielisemmin ja vuonna 1882 silloinen Tokion yliopiston kasvatti ja jujutsu idealisti Jigoro Kano aloitti Kodokanissa opettamisen ja judon/jujutsun (termejä käytettiin lähes synonyymeinä kymmeniä vuosia, varsinkin länsimaissa.) ilosanoman levittämisen. Ensiksi Japani, sitten maailma.

Jujutsu-buumi

Vuonna 1899 ilmestyi Englanniksi kristityn Inazo Nitoben kirjoittama mielenkiintoinen teos ”Bushido, the Soul of Japan” missä ensimmäistä kertaa suurelle länsimaalaiselle yleisölle selvitetään samurai-kulttuuria , jujutsuakin siinä samalla. Kuten Kano myös Nitobe oli Tokion Yliopiston ja mahdollisesti Dr. Baelzin kasvatti. Seuraavana vuonna Lontooseen keskelle ennenäkemätöntä painibuumia saapuivat japanilaiset jujutsu-ottelijat Yukio Tani ja ”Raku” Uyenishi kuristamaan pahaa aavistamattomia painijoita kauluksista. Vuonna1904 Amerikkalainen sotakirjeenvaihtaja Irving Hancock julkaisi menestyskirjansa ”Jiu-jitsu combat tricks” ja 1905 vielä hetki sitten miekkoja kalistelevat Japanilaiset voittivat sodan mahtavaa Venäjää vastaan aiheuttaen länsimaissa jujutsu-buumin , Venäjällä niin kutsutun ”vuoden 1905 vallankumoukseen” ja Suomessa ensimmäisen sortokauden päättymiseen. Samaan aikaan tuleva ”Ruotsin jujutsun isä” maailmanmatkaaja Viking Cronholm oleskelee Etelä-Afrikassa ja oppii jujutsu-temppuja*. Hän palaa Tukholmaan kaksi vuotta myöhemmin, aloittaa jujutsun opettamisen ja kirjoittaa kirjan ”Jiu-jitsu tricks” (1908) joka julkaistaan suomeksi 1910 ja samana vuonna Cronholm vierailee Helsingissä antamassa jujutsu näytöksiä ja opetusta.

Polvi maassa, härregod

Mutta takaisin vuoteen 1901. Mitä Suomessa tiedetään jujutsusta? Ei paljon merimiesten juttuja enempää**. Mitä Ruotsissa tiedetään jujutsusta? Tuskin enempää kuin suomessakaan mutta varmasti tarpeeksi jotta keksitään tekosyy ylivoimaisen suomalaisen painijan diskaamiseen! Tai sitten koko jiu-jitsu juttu on vitsistä syntynyt legenda jota nykyään yli sata vuotta tapahtuman jälkeen pidetään totena. Nimittäin aikansa uraauurtava painikirjailija sekä Carl Allenin seuratoveri Heikki Lehmusto kuvailee tapahtumia kirjassaan ”Painin historia ”(1920) seuraavasti: ”Samana vuonna painiskeli Allen myöskin Tukholmassa Skandinaavian mestaruuskilpailuissa. Mutta koko matka päättyi omituisen nolosti. Ruotsissa ei näet tunnettu vielä ranskalaisen painin sääntöjä: Allen julistettiin hävinneeksi sen perusteella, että hän toisella polvellaan koski painimattoa (!)” Vaikkakin kirjoitettu lähes kaksikymmentä vuotta tapahtuman jälkeen niin on tämä versio on kuitenkin huomattavasti uskottavampi, ja ajallisesti lähempänä, kuin vuoden 1939 julkaistu tarina ”jiujitsu diskauksesta”.

Ota-kiinnsi-mistä-saat , mutta älä jujutsulla.

Tylsää? Ei hätää. Tarina jatkuu. Ilmeisesti muutama vuosi Tukholman fiaskon jälkeen jotkut suomalaiset alkoivat käyttää jiujitsu-temppuja tai ainakin Hancockin ja muiden jujutsu-lobbareiden propaganda lajin vaarallisuudesta, tehokkuudesta ja jopa ylivoimaisuudesta oli tehnyt tehtävänsä, sillä ”Suomen urheilulehden” vuoden 1908 ensimmäisessä numerossa julkaistussa ”Catch-as-catch-can-painin” säännöissä oli erityinen kohta jujutsua koskien: ” 5§ Jos ottelijan havaitaan dschiu-dschitsu-tempuilla koettavan lamauttaa vastustajaansa, niin suletaan hänet pois kilpailusta.” Jotain kertoo sekin että aiemmissa painisäännöissä jotka julkaistiin itsensä Carl Allenin kirjassa ”Käsikirja painissa ja atletiikassa” vuonna 1904 ei ollut mitään mainintaa jujutsusta.

 Hermotärsky

Mitä sitten olivat nämä mystiset ”dschiu-dschitsu-temput” jotka piti oikein painikisoistakin kieltää? Katsokaamme vuoden 1909 kreikkalaisroomalaisen-painin säätöjä: ” Painiessa on lupa tarttua kilpailijansa yläruumiiseen lantiosta alkaen. Kiellettyjä ovat kuitenkin :

  1. a) Tarttuminen kurkkuun tai käsin kiinni korviin, tukkaan, yksityisiin sormiin tai kasvoihin silmäkarvojen ja leuvan välillä.
  2. b) Tarttuminen kiinni vastustajan vaatteisiin, vyöhön tai painimattoon.
  3. c) Kaikki vaaraa tuottavat otteet, joissa vastustaja loukkaantumisen pelosta joutuu epäedulliseen asemaan.
  4. d) Kaikki kipua ja jäsenmurtumia aiheuttavat otteet, kuten nipistäminen, lyöminen, potkiminen, käsivarren kierto tai vääntäminen luonnottomaan suuntaan, vastustajan painaminen kyynärpäällä tai polvilla t. m. s.
  5. e) Kampittaminen, n. s. kravatti, vatsan vääntö ja dshiu-dshitsu-temput.”

 

Eli ainakin tässä jujutsu-temppujen katsottiin olevan jotain muuta kuin kuristamista, nivelten lukottamista, lyömista tai nipistelyä. Jo aikaisemmin mainitsemani Nitobe määrittelee jujutsun kirjassaan ”Bushido” (1899, suomennettu 1942) seuraavanlaisesti: ”Jiujutsu eli yawara voidaan lyhyesti määritellä anatomisen tiedon soveltamiseksi hyökkäämiseen tai puolustukseen. Se eroaa painimisesta siinä ettei se luota lihasten voimaan, muista hyökkäystavoista siinä, ettei se käytä aseita. Jiu-jitsu-taituri puristaa tai lyö vihollistaan sellaiseen kohtaan, että tämä turtuu ja käy kyvyttömäksi vastarintaan. Tarkoituksena ei ole tappaa, vaan saattaa vastustaja sillä hetkellä toimintakyvyttömäksi.”

Suomalaisen voimistelun isä Viktor Heikel julkaisi vuonna 1905 pienen vihkosen nimellä ”Japanilainen voimistelu” joka pohjaa pitkälti Hancockin teoksiin aiheesta. Vihkonen käsittelee jiujitsua lähinnä voimisteluna mutta mainitsee seuraavaa: ”Japanilaisessa miesten voimistelussa on joukko temppuja hyökkääjän voittamiseksi. Useimmat niistä ovat käsisyrjällä painamista tai lyöntejä hermoihin ja muihin helliin paikkoihin, joista vastustaja hervottuu, tikahtuu tai tulee hetkeksi tajuttomaksi, niin että hänet voidaan lyödä nurin. Sellaisten lyöntien tuottama kipu katoaa hyvin pian, tuottamatta mitään vakavaa vahinkoa,…”Aiemmin mainitussa Lehmuston ”Painin historia” kirjassa jiujitsusta taas sanotaan japanilaisista puhuttaessa seuraavaa: ”Jo vuosisatoja on Japanissa ollut samurai-niminen aatelisto, oikea sotilas ja virkamiessääty, jotka Euroopan keskiaikaisten ritarien tavoin kulutti suuren osan aikaansa urheilu ja vielä enemmän voimailuharjoituksiin. Näistä tulivat sitten ajan mittaan dzudzutsu (jujutsu), – alkujaan kiinalaisperäinen- murtoihin ja hermotärskyihin perustuva ottelutapa, sekä yhteismongolialainen painiskelu suosituimmiksi. Erittäinkin dzudzutsu oli samurain suosiossa; varsinaista painiskelua sentään aatelittomatkin harrastavat … Ainoastaan dzudzutsu-ottelijain hermoiskut kykenevät masentamaan nämä voimakkaat rotumiehet .”

 Ropistus

Jujutsu-temput tuovat mieleeni ropistamisen. Ai ettekö tiedä mitä ropistaminen on? En minäkään. Kerron kuitenkin tämän tarinan. Oli vuosi 2005 ja minä istuin Fight Night-otteluillan sääntöpalaverissa vaseliinit naamassa ja kädet teipattuna, vierelläni silloinen valmentajani Tuomas Murdoch. ”Ei saa ropistaa. Ellei osaa.” Ilmoiti legendaarinen vapaaottelutuomari Kari Aittomäki. Kysyin: ”Anteeksi mutta, mitä on ropistaminen?” ”Jos et tiedä niin älä ropista.”, oli selkeä vastaus. Ottelussa löin nyrkillä päähän, kaveri sammui, minua ei diskattu.

Tiedon tuska

Loppu hyvin kaikki hyvin. Kamppailulajit ovat pullollaan legendoja ja sankaritarinoita, mutta on hyvä muistaa miten helposti väritetyt jutut saatetaan ottaa totena. Suomalaista Carl Allenia tuskin syytettiin jiujitsun käytöstä, mutta jo yli sata vuotta sitten on tätäkin japanilaista taistelulajia täällä meillä tutkittu ja treenattu, jos ei muuten niin kirjojen välityksellä. Ennen oli vain jutut ja kirjat. Nykyään elämme internetin ympärillä pyörivässä tietoyhteiskunnassa jossa lajien tutkiminen ja vertailu on huomattavasti helpompaa kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Näin lopuksi haluaisinkin omalta osaltani kiittää niitä suomalaisia kamppailulaji vaikuttajia jotka ovat viitsineet kerätä tietoa, niin oikeaa kuin oikeampaa, ja jakaa sitä kirjoittamalla artikkeleita ja kirjoja. Erityisesti haluaisin mainita Kari Aittomäen, Jarmo Östermanin, Tero Laaksosen ja Ilpo Jalamon. ”Arigato gozaimashita!” niin kun Nipponissa sanotaan.

Kirjoittanit: Jasse Junkkari, julkaistu FightSportissa.

* Allekirjoittanut uskoo että Cronholm sai teitonsa Jiu-jistusta lähinnä Hanckokin kirjoista. Tulen avaamaan teoriaani kirjaesittelyssä.

** Könni Zilliacus oli julkaisut ruotsinkielisen kirjan jossa mainitiin Jiu-Jitsu. Katso video ja lue tarkemmat tiedot teoksesta linkistä: http://jassejunkkari.fi/2017/02/27/historia-1-konnin-jiujutsu-plagiointi-1896/

 

 

 

 

 

 

 

 

Historia 1: Könnin Jiujutsu-plagiointi (1896)

Kirja: Japanesiska studier och skizzen (1896)

Luku: Hvad framiden måhända bär i skötet ( s. 11-17)

Kirjoittaja: Könni Zilliakcus ( 1855-1924)

Kieli: Ruotsi

Anti: Jiujutsu tullut Kiinasta Japaniin. Jiujutsussa käytetään vastustajan voimaa ja hyökkäystä tätä itseään vastaan. Ihmisen anatomian tuntemin on tärkeällä sijalla. Jiujitsussa on otteita joilla voi taittaa vastustajan raajan tai niskan, tai jopa tappaa tämän nopeasti. Lajin omaksuminen vaatii itsehillintää, ketteryyttä ja nopeaa hahmotuskykyä. Jiujutsun strategiaa voi käyttää myös isomman mittakaavan kamppailuissa: kaupassa, politiikassa ja sodassa.

Taustaa ja huomioita:

Könni Zilliacus oli oppinut maailmanmatkaaja, kirjailija ja poliittinen toimija Suomen sortokausien aikana. Hän asui Japanissa puolitoista vuotta viettäen aikaa japanilaisten taiteilijoiden kanssa. Hän lähti maasta lokakuussa 1896.

Tekstissään Könni käyttää kirjoitusasua ”jiujutsu” ja kuvaa nopeasti lajin periaatteita ja tekniikoita. Artikkelin pääsisältö on kuitenkin geopoliittinen: kuinka Japani – jiujutsun taipuisaa strategiaa hyödyntäen – selviää kolonisaatioyrityksistä ja kilpailustaan Kiinan kanssa voittajana. Könni on saattanut saada vaikutteita kirjoitukseensa monestakin lähteestä ja omista kokemuksista, mutta allekirjoittaneesta on selvää että Lafcadio Hearnin artikkeli ”Jiujutsu”, kirjastaan ”Out of the East: Reveries and Studies in New Japan” (1895), on toiminut tärkeimpänä innoittajana ja tiedon lähteenä.

Monikymmen sivuisessa artikkelissa Hearn kuvaa jiujitsua käytännössä samoin tavoin kuin Zilliacus omassaan, ja jotkut toteamukset kuten ”hän auttaa vastustajaa murtamaan tämän oman niskan.” ovat käytännössä idettisiä. Hearn kertoo seuranneensa Jiujutsu harjoituksia ja keskustelleensa opettajan kanssa aiheesta. Tämä mestari nimetään herra Kanoksi, Kodokan judon luokaksi. Hearnin arikkelin pääsisältö tuo esiin kuinka japanilaiset ovat – jiujutsun oppien mukaisesti – ottaneet vastaan sen opin ja hyödyn mitä länsimaalaiset ovat tarjonneet mutta pitäneet kiinni omaista tavoistaan ja itsenäisyydestään. Artikkelin lopussa on ajatuksia silloin tuoreesta Japanin Kiinaan kohdistamasta valloitussodasta.

Täältä voit lukea Hearnin artikkelin ( tai vaikka koko kirjan): https://archive.org/details/writingslafcadi02heargoog

Tässä erinomainen akateeminen artikkeli jiu-jitsun historiasta ja sen poliittisesta sekä ”moraalisesta” vaikutuksesta ( esim. Gandhiin): http://ir.library.osaka-u.ac.jp/dspace/bitstream/11094/27407/1/38thirs_69.pdf

Jasse Junkkari

PS: Kiitos Ghitalle käännösavusta. Tak so mykke!

Blogi intro-video

Tässä pikku intro ja nopea vilaus kirjoihin joiden taustoja, sisältöä ja tekniikoita tulen käsitelemään. Kuvaus-, editointi- ja esiintymistaidot paranevan toivottavasti pikkuhiljaa 🙂

Brasilialaisen Jiu-Jitsun historia

 Jiu-Jitsun historia – pehmeän taidon matka Japanin taistelukentiltä Brasilian rannoille ja teräshäkistä kansainvälisille kisatatameille.

Japani ja Samurait

Legendan mukaan Intialaiset askeetti-munkit kehittivät jiu-jitsun puolustautuakseen roistoja ja villieläimiä vastaan yli kaksi tuhatta vuotta sitten, ja että myyttinen hahmo, zen patriarka boddhiharma, opetti tämän taidon kiinalaisille josta se sitten kulkeutui Japaniin, missä samurai-soturit omaksuivat sen osaksi koulutustaan.

Samurai-sotureita

Jiu-jitsu, jonka voi kääntää sanoin ”pehmeä taito”, sain nimensä Japanissa, nousevan auringon ja samuraiden maassa. Monen sadan vuoden ajan eri klaanit taistelivat vallasta, käyden sotaa jousin, keihäin, miekoin, tikarein ja tarvittaessa paljain käsin. Syntyi monia sotataitoon keskittyneitä kouluja jotka opettivat strategiaa sekä aseellista taistelua ja aseetonta, tai lähes aseetonta, käsikähmää – jiu-jitsua. Vihdoin, 1600-luvun alussa taistelut loppuivat kun sotapäällikkö Tokugawa otti saarivaltion hallintaansa. Japani eristäytyi muusta maailmasta ja seurasi yli 200 vuoden rauhan aika. Samurai-luokan jäsenet olivat yhteiskunnassa etuoikeutetulla asemassa mutta pitivät kiinni sotaisista perinteistään ja jatkoivat taistelulajien harjoittamista ja kehittämistä. Jiu-jitsu tekniikat, kaadot, hallintaotteet ja murtamiset, siirtyivät verisiltä sotakentiltä virkavallan, linnanvartioiden ja henkivartioiden käsiin. 1800-luvun puolessa välissä Japanin oli vihdoin avauduttava maailmalle, kun Amerikkalainen sotalaivue amiraali Perryn johdolla, saapui kutsumatta sen rannoille. Seurasi vallankumous jossa Tokugawa suvun hallinto syrjäytettiin ja valta palautettiin Japanin keisarille. Näihin aikoihin eri jiu-jitsu koulujen väliset haasteottelut olivat sekä suosittuja että rajuja.Vuonna 1882 Jigoro Kano, samurai suvun kasvatti ja intohimoinen taistelutaitojen harjoittaja, perusti oman koulun nimeltä Kodokan jonka riveihin hän värväsi monia taitavia jiu-jitsukoita. Kano nimesi modernisoidun systeeminsä judoksi. Kodokanin ottelijat saavuttivat mainetta ja kunniaa voittaen lähes kaikki käymänsä ottelut muiden tyylien edustajia vastaan.

Vuosisadan vaihteessa Amerikassa ja Euroopassa oltiin hyvin kiinnostuneita nousevan auringon maan tavoista, ja vuonna 1905 herra Kano päätti lähettää Tomita Tsunejiron sekä nuoren Mitsuyo Maedan esittelemään ja opettamaan tyyliään Yhdysvaltoihin. Meadan ja Tomitan tiet erkanivat pian uudelle mantereelle saapumisen jälkeen kun seikkailunhaluinen nuorukainen lähti maailmalle elättäen itsensä opettamalla itsepuolustustaitoja ja otellen menestyksekkäästi länsimaalaisia nyrkkeilijöitä ja painijoita, jopa toisia japanilaisia jiu-jitsukoita vastaan. USAsta hän matkusti Eurooppaan – Englantiin, Belgiaan, Portugaliin ja Espanjaan, aina jiu-jitsun ilosanomaa julistaen. Juuri Espanjassa Maeda sai kuuluisan lempinimensä ”Conde koma” – vapaasti käännettynä ”Luvun lasku” tai ”Kohta kooma”. Euroopasta hän palasi takaisin Amerikkaan, mutta tällä kertaa latinalaiseen Amerikkaan. Cuuban ja Mexikon kautta hän taisteli tiensä aina vaan etelänpään saapuen viimein vuonna 1914 Brasiliaan. Täältä hän löysi itselleen oppipojan joka tulisi toimimaan historian mahtavimman kamppailu-perheen, Gracie-klaanin, johtajana.

Brasilia ja Graciet

Uudessa kotikaupungissaan Parassa, Maeda jatkoi jiu-jitsun tunnetuksi tekemistä opettaen ja näytöksiä antaen. Yksi hänen innokkaimmista oppilaistaan oli teini-ikäinen Carlos Gracie, jonka isä oli saanut houkuteltua tämän aloittamaan kamppailulajit jotta poika pysyisi pois pahanteosta*. Carlos opiskeli jiu-jitsua mestarin opissa muutaman vuoden kunnes joutui muuttamaan Rio De Janeiroon. Hän kuitenkin jatkoi harjoitteluaan nuorenpien veljiensä kanssa ja vuonna 1925 hän avasi oman jiu-jitsu koulunsa. Todistaakseen tyylinsä tehokkuuden ja kehittääkseen sitä eteenpäin veljekset haastoivat muiden kamppailulajien, kuten capoeiran, nyrkkeilyn, painin ja judon taitajia vapaaotteluihin jossa säännöt olivat hyvin vähäiset, usein olemattomat**. Näitä vapaaotteluja alettiin kutsua nimellä vale-tudo, eli ”kaikki käy”.

Kukaan veljeksistä ei ollut erityisen atleettinen, mutta Helio, nuorimmainen oli niin huonossa kunnossa että lääkäri oli kieltänyt häneltä kaiken fyysisen aktiviteetin***. Eräänä päivänä yksityisoppilas odotti Carlosta saapuvaksi pitämään hänelle itsepuolustustuntia. Kuusitoistavuotias Helio joka oli vuosia seurannut veljiensä harjoittelua ja opetusta ilmoittautui vapaaehtoiseksi opettajaksi siksi aikaa kun hänen isoveljensä saapuisi. Kun Carlos vihdon saapui, oli oppilas niin tyytyväinen Helioon että pyysi saada harjoitella tämän johdolla jatkossakin. Jiu-jitsusta tuli Helion intohimo ja hänestä kehittyi aikansa taitavin ottelija ja opettaja. Gracie veljekset olivat viriilejä miehiä ja tuottivat paljon jälkeläisiä. Käytännössä kaikki suvun jäsenet, varsinkin miespuoliset, kasvoivat jiujitsua harjoitellen ja jatkuvat haasteottelut auttoivat pitämään lajin realistisena sekä kehittämään tekniikoita ja strategiaa aina vain toimivammaksi.

Kun karate rantautui Brasiliaan 70-luvulla niin jiu-jitsukat legendaarisen Rolls Gracien, Carlosin pojan, johtamina haastoivat uuden lajin edustajat ottelemaan vale-tudo tyyliin, kaikki ottelut päätyivät karatekoiden nopeaan luovutukseen. Saman kohtalon koki full-contact 90-luvun alussa, kun Carlosin pojanpojat Renzo ja Ralph kuristivat potkunyrkkeilijät tajunnan rajamaille. Graciet opettivat taitonsa myös armeijalle ja poliisille sekä suvun ulkopuolisille oppilaille, joista monista tuli aikanaan menestyneitä ottelijoita ja opettajia. Esimerkiksi nykyisten huipputiimien, Brasilian Top-teamin ja Alliancen johtajat Murilo Bustamante ja Fabio Gurgel ottivat nuorina miehinä, vuonna 1991 osaa haasteotteluihin jossa jiu-jitsukat kohtasivat, ja jälleen voittivat, vanhan kilpakumppaninsa luta-livren edustajat.

Rankat vale-tudo ottelut eivät olleet kuitenkaan ainoa tapa haastaa itseään vaan jiu-jitsukat kehittivät turvallisemman kisamuodon jossa ei lyöty tai potkittu mutta joiden avulla jiu-jitsukat pystyivät arvioimaan ja kehittää omaa tekniikkaansa sekä fyysistä että henkistä voimaa. Vaikka tyyli oli kehitetty ylivertaiseksi ja Gracie-klaani oli suuri ja vahva, oli brasilialainen jiu-jitsu silti vielä pieni, lähinnä Rion alueelle keskittynyt, kamppailutyyli. Tilanne muuttui täysin vuonna 1993 kun Rorion Gracien, Helio Gracien vanhimman pojan luotsaama vapaaottelutapahtuma Ultimate Fighting Championchip (UFC) järjestettiin ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa, ja kymmenet tuhannet katsojat saivat, tai joutuivat, todistamaan brasilialaisen jiu-jitsun murskaavaa ja tukahduttavaa ylivoimaa.

UFC ja vallankumous

Rorion Gracie, Helion vanhin poika, muutti Los Angelesiin 80-luvun alussa ja alkoi opettamaan tuttavilleen itsepuolustusta autotallistaan käsin. Sukunsa perinteitä, sekä hyväksi havaittua markkinointistrategiaa vaalien, hän haastoi avoimesti muiden lajien edustajat otteluihin ilman sääntöjä. Pikkuhiljaa laji alkoi kasvattaa suosiotaan alueella ja Rorion kutsui veljensä avukseen opettamaan ja ottelemaan.

Jiu-jitsun maailmanlaajuinen vallankumous tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten – marraskuun kahdentenatoista päivänä 1993. Tällöin oteltiin historian ensimmäinen ”Ultimate Fighting Championship”. Rorion oli organisoinut tämän vapaaottelutapahtuman todistaakseen lopullisesti perheensä tyylin ylivertaisuuden ja valinnut vastuulliseen tehtävään nuoremman Royce veljensä. Ensimmäisessä ottelussaan brasilialainen demonstroi jiu-jitsulle ominaista kontrollia saaden ammattinyrkkeilijä Art Jimmersonin hätääntymään ja taputtamaan pelkän alasviennin ja mount-position johdosta. Toisessa ottelussa hän osoitti tyylinsä mattotaitojensa paremmuuden suhteessa Shoot-Fightinigin vastaaviin kuristaen silloisen Pancrase-mestarin Ken Shamrockin muutamassa minuutissa. Loppuottelussa Royce kohtasi vaarallisen Hollantilaisen iskukoneen Gerard Gordeaun. Tämä parimetrinen karate-, savate- ja potkunyrkkeilymestari oli tuhonnut aikaisemmat kaksi vastustajaansa tarkoilla mutta kovilla lyönneillä ja potkuilla. Royce ei antanut tämän lannistaa itseään, vaan luotti jiu-jitsun voimaan ja strategiaan. Hän ajoitti syöksynsä täydellisesti ja vei iskijän helposti maahan jossa Hollantilainen oli aseeton. Royce asemoi itsensä Gerardin selkään ja kaivoi kuristuksen jota epätoivoinen potkunyrkkeilijä yritti estää puremalla brasilialaisen käsivartta. Likainen temppu oli kuitenkin hyödytön Roycen position ja tekniikan ollessa ylivertainen ja kookas hollantilainen joutui taputtamaan pysyäkseen tajuissaan ja päästäkseen ahdingosta. Turnauksen kevyin kamppailija Royce Gracie oli voittanut ensimmäisen UFCn ja todistanut jiu-jitsun tehokkuuden tuhansien paikanpäällä olioiden, ja yli sadantuhannen televisiosta tapahtumaa seuranneen katsojan edessä. Jiu-jitsun maailmanvalloitus oli alkanut.

Seuraavina vuosina Royce jatkoi voittokulkuaan UFCssä, hänen isoveljensä Rickson ja Royler sekä serkkunsa Renzo, Ralph, ja Ryan ottelivat voitokkaasti muissa vapaaottelutapahtumissa Yhdysvalloissa, Brasiliassa ja Japanissa. Samaan aikaan perheen järjestömies Carlos Gracie Jr, tai tuttavallisemmin Carlinhos, työskenteli organisoidun kisatoiminnan eteen aloittaen mm. Euroopan- ja maailmanmestaruuskisojen vuosittaisen järjestämisen.

Nykyään jiu-jitsu on levinnyt ympäri maailmaa ja sillä on satoja tuhansia harrastajia, se on turvallinen tapa otella, tehokas tapa kehittää kuntoa ja valmiuksia puolustaa itseään, sekä välttämätön taito nykypäivän vapaaottelijoille. Monille se on kokonainen elämäntapa johon kuuluu olennaisena osana – varsinkin itsensä – kunnioittaminen, kehittäminen ja haastaminen.

Jasse Junkkari (kirjoitettu v.2013)

*jiu-jistu historioitsija Roberto Pedreira esittää kirjassaan ”Choque” että Carlos olisi saanut alkuoppinsa lähinnä Maedan oppilaalta.

**Itse asiassa Gracien käymät ottelut olivat useimmiten jiu-jitsu- tai painiotteluita jossa iskut olivat kielletty. Vale-tudo otteluitakin käytiin ja ne yleistyivät ajan myötä.

***Kuvista päätellen Helio oli ainakin nuorukaisena hyväkuntoinen ja hän oli soutujoukkueen jäsen. Perinteinen tarina antaa kuvan Heliosta itseoppineena jiu-jitsu-nerona, mutta kirja ”Carlos Gracie – Creator of a fighting dynasty” esittää Carloksen Helion jiu-jitsu-opettajana ja mentorina.

PS: Artikkeli pitää yhä kutinsa, mutta luettuani kirjan ”Carlos Gracie – Creator of a fighting dynasty”  ja joitain Roberto Pereiran tutkimuksia olen saanut on kuvani  Gracie-suvusta Jiu-Jitsun historista Brasiliassa laajentunut entisestään. Vaikkakin Gracie-klaanin jäsenet olivat, ainakin lopulta,  vaikutusvaltaisimpia Jiu-Jitsun edustajia maassaan, niin 1900-luvun Brasiliassa toimi useita Jiu-Jitsun-taitajia jotaka ottelivat ja opettivat lajia. 50-luvulla paine omaksua kansainväliset standardit – eli sulautua Kodokaniin – oli kova, mutta varsinkin Graciet vastustivat judo-sääntöjen omaksumista. – Jasse Junkkari 10.3.2017