Maia vs Woodley ennakkoanalyysi.

Tänä yönä Demian Maia ja Tyron Woodley ottelevat UFC:n -77kg sarjan mestaruudesta. Itse aion katsoa ottelun huomenna päivällä enkä sitä ennen avaa tietokenotta tai kännykkää enkä poistu kotoa tai avaa ovea kenellekkään.

Vielä on kuitenkin hetki aikaa virittäytyä tunnelmaan ja tutustua ottelijoiden tyylien vahvuuksiin ja heikkouksiin. Demian haluaa ottelun mattoon jaloista alas viemällä tai half-guardiin vämällä. Matossa hän hakee selkää ja kuristusta joko mountin kautta etenemällä tai vastustajan yrittäessä takaisin pystyyn. Woodley haluaa pitää itsensä liikkeessä ja lyödä vahvoja mutta harkittuja iskuja. Itse olen katsonut varmasti jokaisen Demiania ja tätä tulevaa ottelua käsittelevän videon youtubesta. Uskon että kolme seuraavaa pätkää katsomalla saa tulevasta ottelusta enemmän irti. Enjoy!

PS: BJJ-Scoutin ottelu/tekniikka/strategia videot ovat parhaita opetus-videoita mitä verkosta löytyy. Suosittelen niitä niin ottelijoille kuin katsojillekkin.

 

Demian Maia – Paineen mestari

Demian Maia ottelee tänä lauantaina UFC-mestaruudesta. Tapahtuman johdosta muistelen hieman menneitä, analysoin Demiania ottelijana ja ihmisenä ja julkaisen videon jossa Maia puhuu vapaaottelun kehityksestä, itsepuolustuksesta Jiu-Jitsussa sekä egon kontrolloimisesta.

Muistan hyvin kun tapasin ensimmäisen kerran Maian. Vuosi taisi olla 2004. Demian oli menossa Ouluun vetämään ensimmästä ulokomaan seminaariaan ja silloinen vapaaotteluvalmentajani Tuomas Murdoch kävi hakemassa hänet HKI-Vantaan lentokentältä GB-Gymille levähtämään. Tuomas sanoi minulle: ”Sinä Jasse kun olet tuolleinen höpöttäjä niin mene pitämään seuraa tuolle Brasilian-tähdelle.” Minulla ei ollut hajuakaan kuka kaveri oli, mutta tein työtä käskettyä ja istahdin soffalle eksyneen oloisen brassin viereen ja aloitin lontooksi smaltalkin. Maia ei tuolloin ollut UFC-ottelija eikä puhunut juurikaan englantia. Hän otti pöydältä muutaman Tatame-lehden ja osoitti niiden sivuilta mikä on miehiään – moninkertainen Jiu-Jitsun maailmanmestari! Aina kun Maia tuli Helsinkiin vetämään seminaarin sain toimia hänen oppaanaan päivin ja öin.  Joulukuussa 2005 sain toimia vesipoikana kun Demian aloitti vapaaottelu-uransa The Cage illassa. Brasiliassa ollessani Demian vuorostaan piti minusta huolta. Olen saanut kaikki BJJ-vyöni Demianilta. Kun viime syyskuussa hän myönsi minulle mustan vyön niin tuli tippa linssiin. Demian Maia on minulle ystävä ja roolimalli – niin kamppailussa kuin elämässä.

Maian fyysiset ominaisuudet eivät ole erityiset, mutta hänellä on kova tyämoraali, analyyttinen mieli ja uskomaton paineen hallinta. Hän suuntaa kaiken painonsa juuri oikeaan kohtaa, antaa toiselle mahdollisuuden liikkua vain valitsemaansa suuntaan ja tätäkin liikettä jarruttaa painollaan. Olo on kuin olisi täi tervassa. Demian hallitsee myös henkiset paineet. Varsinkin viimeaikaisista haastateluista saa kuvan miehestä joka osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja jolla on arvot ja pää paikallaan.

Lauantaina Maia kohtaa vaarallisen vastustajan titteliottelussa. Tyron Woodley on vahva painija ja räjähtävä iskijä. Demiemianin on hallittava etäisyys ja paine täydellisesti vottaakseen mestaruusvyön itselleen. Useimmat asiantuntijat ja veikkaajat uskovat Demianin häviävän. Niin uskon minäkin, mutta aina kun olen epäillyt Maian mahdollisuuksia voittaa hän osoittaa epäilyt turhiksi. Olisi tietysti upeaa jos Demian Maia voittaisi kauan tavoitelemansa UFC-tittelin, mutta kävi miten kävi hän tulee aina olemaan minulle ystävä ja roolimalli.

WAAAAAR MAIA!

Viikingin väännöt

Viime viikolla tein kirjaesittelyn Viking Cronholmin Jiu-Jitsu-kirjasta joka julkaistiin ruotsiksi vuonna 1908 ja suomeksi 1910. Seuraavalla videolla demoan kaksi tekniikkaa kyseisestä manuaalista – rannekaadon (kotegaishi) ja kainalolukon (wakigatame). Kuten huomata saattaa niin varsinkin kyseinen rannekaato ei ole allekirjoittaneella täysin ratautunut. 😀

Ja tässä vielä Viking itse vääntelemässä kaveriaan vuonna 1919:

 

 

Historia 5: Viikingin vierailut (1910)

Nimi: Jiu-jitsu – Japanialinen itsepuolustusjärjestelmä

Kirjoittaja: Viking Cronholm

Painovuosi: 1910 Helsinki ( 1908 Tukholma)

Sisältö: Alkuun pari sivua löpinää Jiu-jistun historiasta ja periaatteista sitten kartta ihmiskehon haavoittuvista kohdista ja vahaa parikymmentä tekniikkaa kuvilla. Tekniikat pääasiallisesti hallintaotteita ja maahanvientejä käden niveliä lukottamalla. Lisäksi löytyy mm. ”veitsikäsi” ja ”leukatyöntö”. Teosta voi pitää ensimmäisenä suomenkielisenä Jiu-Jitsu-tekniikkamanuaalina.

Taustaa ja spekulointia: Internetin mukaan ruotsalainen Viking Cronholm (1874-1961) oppi nyrkkeilyä oleskellessaan Chigacossa 1895-1900 ja Jiu-Jitsua sekä japanilaisilta että englantilaisilta opettajilta käydessään Etelä-Afrikan Cape-Townissa 1904. Vuonna 1908 Cronholm julkaisi ruotsiksi manuaalit kummastakin lajista. Jiu-Jitsu-kirjasta tehtiin useita painoksia joissa vanhentuva Cronholm esittää toistuvasti samat tekniikat samassa järjestyksessä. Cronholm opetti jiu-jitsua sekä viranomaisille että siviileille Ruotsissa. Suomeen Viking tuli vierailulle vuonna 1910. Hän antoi näytöksiä ja opetusta sekä nyrkkeilyssä että jiu-jitsussa. Ilmeisesti hänen opetustensa pohjalta Yliopistosta valmistuville voimistelunopettajille annattiin jiu-jitsu oppia. Ainakin toisella vuosikymmenellä suomalaisista lehdistä löytyy mainintoja voimistelunopettajien antamista jiu-jitsu näytöksistä missä esiteltiin taistelutemppuja.

Itselläni on epäilys että Viking Cronholm sai alkutietonsa ja taitonsa jiu-jitsusta Hancockin tuohon aikaan suosituista kirjoista eikä mystisiltä opettajilta Etelä-Afrikassa. Ainakin Cronholmin alkuteksti, jossa painotetaan itsehillintää harjoittelussa sekä runsasta venen ja raikkaan ilman nauttimistä terveyden edistäjänä, on kuin suoria lainauksia Hancockin teksteistä. Cronholmin seitsemästätoista tekniikasta 6 löytyy lähes identtisenä ”Spalding’s Jiu-Jitsu” vihosta jonka haamukirjoittajana on selvästi Hanckock. Uskon että Cronholm on tutustunut vähintään tähän vihkoon, mutta luultavasti myös Hancockin ”Japanise Physical Training”, ”Jiu-Jitsu Combat Tricks” ja ”The Complete Kano Jiu-Jitsu ( Jiudo). Viimeisessä teoksessa annataan ymmärtää että kuvat ja niissä esiintyvä Higashi olisi Kodokanin judon edustaja mutta todellisuudessa Higashi oli Hozan-ryun taitaja. Uskon myös ”Spalding’s Jiu-Jitsu” miesten edustaneen Hozan-ryuta.

Alla video vuodelta 1919 jossa Cronholm demonstroi Jiu-Jitsu tekniikoita.

1. Ninjakeittiö – Jäkäläsoppaa ja muurahaisia

Olin pari kuukautta sitten MPKn järjestämällä talviselviytymiskurssilla. Tuli todella nälkä, jano, kylmä ja väsy. Mutta sehän oli tarkoituskin ja kurssin jälkeen osasi taas arvostaa yksinkertaisia asioita joita monesti pitää itsestäänselvinä, kuten lämmitystä, omaa sänkyä, lähikauppaa ja pizza-taxia.

Kokemuksesta innostuneena päätin viettää joka kuukauden ensimmäisen sunnuntain paastoten ja luonnossa seikkaillen. Tänään kävin kaverini Teron kanssa Sipoonkorvessa. Näimme kurkia ja joutsenia, söimme jäkälää ja muurahaisia ja ennen paluuta minä kävin karaisemassa itseäni avannossa. Seuraavat videot eivät ole tarkoitetu opetusmateriaaliksi vaan viihteeksi ja varoittavaksi esimerkiksi. Enjoy!

Historia 4: ”Jujutsu eli Yavara” (1908)

Kirjoittaja: Kinnosuke Miura

Julkaistu: Suomen Urheilulehdessä 1908, mutta alunperin Saksassa 1898.

Sisältö: Vaikka kamppailu on vanhempaa kuin ihminen itse niin jujutsu kehittyi ja sai nimensä vasta 1600-luvulla. Kolme myyttiä jujutsun-synnystä. Nykyään (1898) on Japanissa monia eri tyylisuuntia kuten Takenouchi-ryu ja Kito-ryu. Jujutsussa pyritään käyttämään hyväksi vastustajan voimaa. Tasapaino ja vipuvarsimekaniikka on tärkeää. Maassa koitetaan vääntää vastustajan niveliä ja kuristaa. Jujtsun voi jakaa randoriin ( sparri), kataan ( ennalata sovittu liikesarja parin kanssa), atemiin ( iskut kehon herkkiin kohtiin) ja kuatsuun ( elvytys ja ensiapu).

Huomiot: Miura jakaa artikkelissaan yksityiskohtaista tietoa jujutsun historiasta, sisällöstä ja harjoitteistaan. Hänellä selvästi on ensikäden tietoa aiheesta ja mainitseekin harjoitelleensa goshinjutsua jonka tirehtööri Inoue on kehittänyt sen aikaisiin tarpeisiin. Olen saanutsen käsityksen että Inoue on Tenjin Shinyo-ryun mestari. Goshinjutsu on myös Kodokanin ”moderni” itsepuolustus-kata, mutta se on kehitetty vasta 1900-luvun puolessa välissä. Mielenkiintoista on että Jigoro Kanoa ja judoa ei mainita sanallakaan. Mielenkiintoista on myös se että Miura mainitsee randorin enimmäisenä jujutsun osa-aluesita vaikka nykyään japanilaiset (vanhat) jujutsukoulut harjoittelevat lähes yksinomaan kataa ja monesti jopa katsotaan että randori ei ole kuulunut ko-ryu koulujen ohjelmistoon. Itse uskon että varsinkin 1800-luvulla monet koulut ovat sparraneet ja kisanneet mutta judon painottaessa yhä enemmän randoriin ja shiahin (kilpailuun) 1900-luvun alussa on vanhoissa kouluissa päätetty keskittyä kataan. Joka pauksessa tämä artikkeli on paras suomenkielinen kirjallinen tietolähde jujutsusta viime vuosisadan alkupuoliskolta ja on täysin pätevä vielä tänäkin päivänä.

Sunnuntaiavanto – kaste, puhdistus ja karaisu.

Olen muutaman vuoden ajan pyrkinyt käymään sunnuntaisin saunassa ja avannossa, tai vaikka avantokausi olisi ohi niin ihan vaan uimassa luonnon vedessä. Tavasta on muodostunut puolipyhä riitti joka auttaa minua orjentoitumaan alkavaan viikkoon. Sauna ja avanto puhdistaa ja karaisee – sekä mielen että kehon. Suosittelen!

Matka käärmeenpesään

Muistan kun alle kouluikäisenä isäni kertoi minulle, kuinka hänen ollessaan nuori kaupunkiin saapui sirkus, jossa esiintyi catch-as-catch-can-painijoita, amerikkalaisia show-miehiä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin taputan painisalin molskia Wiganissa, Englannissa. Paikka on catch-sali, josta on show kaukana – sali on ”the Snake Pit.”

Mutkia matkassa

Pyhiinvaellusmatkani alkoi tostaiaamuna 23.8.2011 Olin juuri lopettanut vuoroni helsinkiläisessä plusmiinus täysi-ikäisille suunnatussa yökerhossa. Heitin repun selkääni, passin farkkujeni taskuun ja lähdin ajamaan kohti ”Turun Heathrowta”, lentokenttää josta asiakastyytyväisyydestään tunnettu Ryanair lentää Lontoon Stanstedin-kentälle. Asioidessani vastaanottotiskillä sain maksaa ylimääräiset 60 euron check-in-maksun, sillä en ollut osannut tehdä lähtöselvitystä verkossa. Osasin sentään ostaa liput, mutta niidenkin loppuhinnaksi tuli 80 euroa ilmoitetun 45 euron sijaan. Kolmen tunnin lento sujui rattoisasti FightSportin uusinta numeroa lukiessa, vaikkakin kannessa komeileva Niko Puhakan kuva taisi aiheuttaa migreenikohtauksen vieressä istuvalle kukkahattu-tädille. Laskeutumisen lähestyessä Ryanairin avuliaat lentoemot myivät hyväuskoisille turisteille edulliseen 30 euron ale-hintaan junalippuja Lontoon keskustaan. Allekirjoittanut meni tietysti tähänkin halpaan (paluumatkalla maksoin bussimatkasta 10 euroa). Seikkailtuani tovin Lontoon kuuluisassa underground-verkostossa pääsin vihdoin ihmisiä ja autoja vilisevälle katutasolle. Kun olin selvinnyt muutamasta läheltäpiti-kuolemasta taxikuskien kirotessa minua autojensa ikkunoista, aloin tajuta, että aivoihini syövytetty ”vasen-oikea-vasen-sääntö” ei toiminut katua ylittäessä yhtä hyvin Englannissa kuin Suomessa. Aivan kuten joku ulkomaalainen voisi helposti luulla että Perähikiä on kivenheiton päässä Helsingistä niin minäkin oletin lentolippuja Lontooseen maksellessa että Wigan on aamulenkin päässä Lontoosta. Ei aivan. Juna-asemalta sain tietää että matka kestäisi kolmisen tuntia ja lipulle tulisi hintaa vaivaiset 140 puntaa. Selvittyäni paskahalvauksesta suuntasin linja-autoasemalle. Lunastin paikan seuraavana päivänä lähtevään kyytiin. Hinnaksi tuli kolmekymppiä ja matkan suunniteltu kesto neljä tuntia. Heitin reppuni halvimman hostellin halvimpaan huoneeseen ja lähdin etsimään Lontoon isointa vanhojen kirjojen kauppaa. Kartalla matka näytti kohtuulliselta.

Jo ennen kuin opin lukemaan vietin paljon aikaani kirjastossa tutkien budo-kirjojen kuvia, ja viimeiset neljä vuotta olen kolunnut jokaisen vastaantulevan divarin kartuttaen vanhojen paini-, nyrkkeily- ja jujutsukirjojen kokoelmaani. Täällä jos jostain näitä kirjoja pitäisi löytää. 1900-luvun alkuvuosina, ennen ensimmäistä maailmansotaa, Lontoo oli ammattipainin Mekka Euroopassa. Sellaiset lajipioneerit kuin Yokio Tani ja Mitsuyo Maeda ottelivat täällä niin jujutsu kuin catch-as-cach-can säännöillä ja opettivat brittiherrasmiehille itsepuolustusta a la Nippon. Vuonna 1908 Lontoon olympialaisissa catch-paini oli ohjelmistossa ensimmäistä kertaa, mutta parissa kymmenessä vuodessa olympialaisten vapaapaini sai uuden nimen ja uudet säännöt.

Jalan pohjat rakkuloilla saavuin divarin ovelle, viisi minuuttia liian myöhään. Se oli suljettu. Käännyin takaisin ja pysäytin vasenta kaistaa ajavan taxin, joka vei minut hostellin ovelle. Kun pääsin sänkyyn, sammuin kuin kuristettu.

Wigan palloilu- ja paininiityt
Seuraavana päivänä linja-auto eteni moottoritietä kävelyvauhdilla. Matka oli kestänyt jo yli seitsemän tuntia. Olimme juuttuneet pahimpaan kesälomaruuhkaan. Onneksi olin ottanut painihistoriikkejä mukaan. Yhdestä niistä sain lukea että aikoinaan oli käytössä sanonta, jonka mukaan kun Wiganin hiilikaivoksesta nosti ylös miehen, oli hän joko painija tai rugbyn pelaaja. Usein kumpaakin. Kun viikko ennen lähtöäni kerroin eräälle kaverilleni tulevasta matkastani, ei hän tiennyt mitään painijoista, mutta osasi kertoa että Wiganista tulivat saarivaltion häijyimmät jalkapallohuligaanit. ”Sopii kuvaan”, ajattelin. Wigan on osa isompaa Lancashiren lääniä ja kaupungin pääelinkeino 1700-luvulta aina viime vuosikymmeniin asti on pyörinyt hiilikaivosten ympärillä. Alueen maasto on laajaa tasaista niittyä ja niitä katsellessa on helppo kuvitella entisaikojen työmiehet pelaamassa jalkapalloa ja rugbya tai painien mittelemässä voimia ja taitoja vihreällä nurmikolla.

Carroll ja Ketonen Wiganissa 1911

Mutta mikä tekee Lancashiresta ja erityisesti Wiganista kamppailullisesti niin merkittävän alueen? Kun muualla Englannissa, ja käytännössä koko Euroopassa, painittiin perinteisiä pystypaineja tarkasti rajattuinen otteineen (esim. Suomessa sylipaini, jossa ristivyöotteella piti kaataa vastustaja alleen) niin Wiganissa painittiin vapaasti käyttäen kaikkia mahdollisia otteita ja tekniikoita, joilla saatiin vastustaja selälleen, tai luovuttamaan voitto toiselle. Vuosisadan vaihteessa tämä tyyli, joka tunnettiin nimillä ”loose-style”, ”Lancashire-wrestling” ja ”catch-as-catch-can”, valloitti Pohjois-Amerikan kiertelevien ammattipainijoiden ottaessa painitavan omakseen. Yksi tällaisista atleeteista oli 1888 Tampereella syntynyt Väinö Ketonen. Parikymppinen Ketonen voitti kreikkalaisroomalaisessa eli ranskalaisessa painissa suomenmestaruuden kevyessä sarjassa vuonna 1910. Ensimmäisen maailmanmestaruuden tämä suomalainen körmyniska voitti brittiläiseltä lupaukselta, Jack Carrollilta 28.8.1911. Paikkana Wiganin rugbykenttä, tyylinä ”catch-as-catch-can”. Seuraavat kaksikymmentä vuotta Väinö kierteli Pohjois-Amerikassa keräten mainetta aikansa yhtenä taitavimpana painijana. Vuonna 1923 Ketonen voitti mestaruuden Billy Rileylta, wiganilaiselta ruttukorvalta, jonka nimi tulee jäämään historian kirjoihin kaikkien aikojen pahamaineisimman painisalin, Snake-Pitin, perustajana ja valmentajana. Puitteiltaan vaatimaton mutta kovista painijoistaan tunnettua 40-luvun lopussa perustettua salia kutsuttiin aikoinaan vain nimellä ”Riley’s”. Vuonna -77 kuolleen painivalmentajan nykypäivän MMA- ja pro-paini-nörttien parhaiten tuntemat oppilaat ovat varmasti Karl Gotch ja Billy Robinson, jotka kummatkin oppivat catch-painin Wiganissa yli puolivuosisataa sitten ja myöhemmin menestyivät Japanissa ammattipainijoina sekä valmentajina opettaen catchiä semmoisille japanilaisille MMA-pioneereille kuten Inoki, Fujiwara, Funaki ja Sakuraba. Juuri japanilaiset antoivat legendaariselle painisalille Wiganissa lempinimen ”the Snake Pit”. Yksi viimeisistä henkilöistä joille Riley opetti taitonsa oli Roy Wood. Toisin kuin nyrkkeilyä harrastavat veljensä teini-ikäinen Roy halusi oppia painimaan, joten 50-luvun lopulla hän suuntasi Rileyn salille. Harjoituksissa hänet ”murhattiin” säännöllisesti, mutta toisin kuin moni muu aloittelija hän palasi aina takaisin. Joidenkin vuosien päästä sali lopetti toimintansa. 70-luvun alussa isäksi tullut Roy ja muutama muu paikallinen halusi poikiensa alkavan harrastaa painia. Roy avasi vanhan salin ovet ja alkoi vetämään painikerhoa vanhan Rileyn antaessa käytännön vinkkejä ja painiopastusta. Kilpailumahdollisuuksien parantamiseksi opetusta täytyi muokata olympiatyylin vapaapainiin sopivaksi ja 80-luvulla clubi sai uudet tilat, joiden nimeksi annettiin ”Aspull Wrestling Club”. Näihin aikoihin ensimmäiset japanilaiset alkoivat tehdä pyhiinvaellus- ja oppimatkoja Wiganiin. Yhdeksänkymmentä luvulta lähtien Roy Wood on käynyt yli kymmenen kertaa nousevan auringon maassa opettamassa paikallisille ammattipainijoille lajin juuria, catch-painia.

Iltakahdeksalta, yhdeksän tunnin ajomatkan jälkeen, saavuin vihdoin Wiganiin. Vastassa minua oli Snake-Pitin puuhanainen Andrea, Roy Woodin tytär.

Training Day

Lauantaina yhden aikaan päivällä minä ja parikymmentä muuta catchistä innostunutta miestä odottelimme kolmituntisen leirin alkamista Aspull Wrestling Clubin a.k.a Snake-Pitin painimaton reunalla. Olin ainoa ulkomaalainen treenaaja, mutta silti, tai ehkä juuri siksi kaikki ottivat minut lämpimästi vastaan. Seuraavaksi sisään asteli charmikas harmaahapsinen seitsemänkymppinen mies (joka pystyy tehdä kylmiltään voltin eteenpäin..). Kyseessä oli leirin ohjaaja ja yksi viimeisistä elossa olevista Lancashiren painityylin taitajista, Roy Wood. Aluksi Roy piti pienen puheen, jossa toivotti kaikki tervetulleeksi ja haluavansa jakaa niitä kokemuksia ja tekniikoita, joita hän aikoinaan koki Rileyn salilla. Selittääkseen catchin suurinta eroa paremmin tunnettuun olympiatyylin vapaapainiin, Roy sanoin että catch-painissa alla olija ei voi vetää itseään levyksi ja passailla, vaan hänen täytyy tehdä töitä kääntääkseen tilanteen edukseen.

Sitten alettiin jumppaamaan. Aluksi salin ympäri juokseminen, haarahypyt ja syväkyykyt tuntuivat ihan peruslämmittelyltä, mutta kun kahdenkymmenen minuutin jälkeen puolet porukasta oli tippunut ringistä, oli selvää että harjoituksella testattiin ja kehitettiin treenaajien sisua. Kun rääkki vihdoin päättyi, painotti herra Wood kaikille kamppailu-urheilijoille tuttua totuutta ”Hienoista tekniikoistasi ei ole mitään hyötyä ottelussa, jos sippaat ensimmäiseen puristukseen.” Juomatauon jälkeen alettiin käydä läpi erilaisia tekniikoita. Tavara oli juuri sitä mitä oletinkin, vahvaa peruspainia erilaisine alasvienteineen, selätyksineen ja lopetuksineen. Brasilialaista jujutsua kymmenen vuotta harjoitelleena moni tekniiikka ,kuten palomiehenpyörä ja varvasote, olikin tuttu mutta toiset taas, kuten olkapäärevitykset, olivat täysin uusia – ja kivuliaita. Mestari jakoi oman oppi-isänsä Rileyn moton jonka mukaan parhaat painiliikkeet tuottavat tuskaa.

Vuorossa oli treenien viimeinen osio, harjoitusottelut. Säännöt olivat yksinkertaiset: selätys tai taputus, ei koiruuksia, ei kuristuksia. Muiden painijoiden istuessa ja tarkkaillessa vein isomman brittivastustajani alas kahdesta jalasta. Kahdeksantoista vuotiaana Amerikassa käymäni painiottelut alkoivat muistua mieleeni. Hetken kamppailun jälkeen sain kammettua kaverin hartiat maahan puolinelsonilla. Kättä päälle ja uutta ruttukorvaa niskasta kiinni. Syöksyin taas jalkoihin mutta uusi vastustajani oli hereillä ja nappasi tiukan kravaatin, pyörähti ympäri kiristäen otetta. Taputin etten pyörtyisi. Vaikkakin kuristukset ovat kiellettyjä niin on oma häpeä jos meinaa kuristua omaan käteensä. Pääsin vihdoin vaihtoon seuraamaan otteluja seinustalta. Meno oli reilua mutta intensiivistä. Catch-ottelussa ei lepäillä. Minut kutsuttiin taas keskelle. Tällä kertaa vastassa oli nuori lihaskimppu. Tilanteet vaihtelivat kummankin taistellessa vimmatusti ratkaisevan väännön saavuttamiseksi. Maitohappojen jyllätessä kehossa ajatus kellahtamisesta selälleen tuntui houkuttelevalta. Sujautin toisen koukun sisään ja lukitsin itseni vastustajan selkään. Viimeinen ponnistus ja kilpakumppanini taputti antautumisen merkiksi molskia samalla kun hänen hartiansa painuivat mattoon. Eräs päivän tekniikoista, lonkkien lähentäjiä venyttävä ja selän molskiin painava ”banana-split” oli tehnyt tehtävänsä. Pikaisen suihkun jälkeen suuntasimme kaikki läheiseen pubiin syömään, juomaan ja hahmottelemaan Snake-Pitin sekä catch-painin tulevaisuutta.

Japanin matkoja ja Olympialaiset

Sunnuntaina puoliltapäivin lähdimme Royn kanssa lounastamaan klassisen tammimetsän keskellä sijaitsevaan isoon puurakennukseen, joka oli aikoinaan toiminut latona, mutta jossa nykyään järjestettiin häitä ja muita kissanristiäisiä. Paikalla oli myös painivalmentajan isoveli, joka vielä työelämässä ollessaan toimi hiilikaivosmiehenä, aivan kuten heidän isänsä ja moni muu sen ajan wiganilainen. Kunnioitettavasta iästään huolimatta Roy vaikutti energiseltä herralta, joka viihdytti pöytäseuruetta tarinoillaan. Itse keskityin syömiseen sillä vaikka englannin kielen taitoni on suomalaisittain korkeatasoista, niin Lancashiren aksenttia ymmärrän yhtä hyvin kuin portugalia. Onneksi herra Wood vaihtoi puhetapansa ymmärrettävämpään muotoon, kun saavuimme hänen kotiinsa.

Roy kertoi yhden unelmistaan täyttyneen tänä kesänä, kun sai osallistua Lontoon Olympialaisiin Maria Dunnin vapaapainivalmentajana. Mitalia ei tullut, mutta hyvien muistojen lisäksi Roy sai omakseen virallisen Olympiasoihdun, samanlaisen jota hän oli ollut kantamassa. Vanha valmentaja oppi itse nuorena Rileylta catch-painia, mutta suurimman osan valmennustyöstään hän on tehnyt vapaapainin parissa. Japanilaisten kiinnostus Snake-Pittia kohtaan antoi hänelle kuitenkin mahdollisuuden pitää yllä vanhoja catch-taitojaan. Roy kertoi kuinka ensimmäisellä Japanin matkallaan hän joutui murtamaan erään hankalaksi heittäytyneen painijan jalan. Tämän tempun jälkeen japanilaiset olivat vakuuttuneita Royn taidoista ja tarjosivat hänelle paikkaa puroresuringu-valmentajana. Roylla oli kuitenkin työ ja perhe Englannissa, joten japanilaiset saivat tyytyä herran ajoittaisiin vierailuihin maassaan. Roy muistaa aikoinaan kysyneensä Rileyn mielipidettä judosta. Riley oli vastannut: ” Roy, kun tappelu alkaa, takkia ei pueta päälle. Se otetaan pois päältä.” Roy ei tunnusta seuraavansa vapaaottelua tai tuntevansa juurikaan brasilialaista jujutsua, mutta sanoi olevansa sitä mieltä, että tappelussa on hyvä jäädä kasan päällimmäiseksi. Illalla rugbypeliä seuratessani tämä periaate kävi järkeen entistäkin paremmin.

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan

Maanantaiaamuna pakkasin laukkuni ja valmistauduin kotiinpaluuseen. Matkani kulkisi junalla Lontooseen, josta tiistaiaamuna lentäisin Turun Heathrowlle. Keskiviikkona olisin taas taluttamassa plusmiinus täysikäisiä ihmisiä ulos oksentamaan. Roy Woodin valmennettavaksi saapui seuraavana päivänä legendaarisen japanilaisen ammattipainijan Fujinamin parikymppinen poika kolmen viikon teho-opetukseen. Mielestäni on luonnottoman luonnollista, että juuri japanilaiset, joilla itsellään on niin rikas kamppailuperinne, ovat nähneet suuren arvon meidän länsimaisessa painiperinteessämme. Ehkäpä he katsovat, että catch ei ole vain painia vaan vuosisatainen traditio ja Rileyn painisali ei ollut vain molskilattiainen mökki, vaan todellinen käärmeen pesä!

Kirjoittaja: Jasse Junkkari, julkaistu aikoinaan Fight-Sport-lehdessä.

PS: Jos olet kiinnostunut tutustumaan Catch-painiin käytännössä niin olet tervetullut allekirjoittaneen ohjaamaan seminaariin 18.3.2017 GB-Gymille. Tapahtuman FB-sivut: https://www.facebook.com/events/1705061759784268/

Tervetuloa Catch-painiseminaariin lauantaina

Terve ninjatoverit!

Moni on kysellyt minulta Catch-panista – mitä se on ja miten se eroaa muista painityyleistä. Tulen kyllä kertomaan lajista näillä sivuilla mutta nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua tyyliin käytännössä. Ohjaan tulevana launataina 18.3. klo 12.00-16.00 seminaarin jossa opetan lukkopainiin ja vapaaotteluun sovellettua Catch-painia – tekniikoita joita itse käytään sparrissa ja kisoissa. Pääpaino on ns. kilpikonna-asennosta hyökkäämisessä mutta pyrin kuitenkin antamaan monipuolisen kuvan Catch-painista ja sen eroista verrattuna esim. BJJ:hin

Leirin hinta on 30E. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita taustasta riippumatta!

Tästä linkistä pääset tapahtuman FB-sivuille: https://www.facebook.com/events/1705061759784268/

Historia 3: Käsikirja painissa ja atletiikassa (1904)

Nimi: Käsikirja painissa ja atletiikassa

Vuosi: 1904

Kirjoittaja: Carl Allen

Taustat:

Puolalainen sirkuspainija Ladislaus Pytlasinski opetti kreikkalais-roomalaista/ranskalaista painia parin viikon kurssila Helsingin Yliopiston voimistelutiloissa voden 1897 alussa. Hän oli vuotta aikaisemmin julkaissut suppean venäjänkielisen painimanuaalin joka Suomessakin tunnettiin. Allenin kirja on kuitenkin ensimmäinen suomalainen paini- ja kamppailumanuaali.

Useimmat lähteet väitävän Allenin osallistuneen Pytlasinskin kurssille, mutta saattaa olla että hän sai oppinsa Rönnmannilta, Sörnäisten voimisteluseuran ohjaajalta, joka ainakin oli osallistunut kyseiselle kurssille. Allen oli ensimmäinen suomalainen painin Suomen mestari. Ensimmäisessä SM-kisassa v. 1898 hän hävisi finaalissa Pietarin Atleettiklubin edustajalla George Hackenschmidtille, mutta kahtena seuraavana vuonna paini kultaa. Ensimmäisen mestaruutensa jälkeen Allen pestattiin Helsingin Atleettiklubille painivalmentajaksi. Suurimman työnsä hän tekikin valmentajana, antaen alkeisopetusta mm. Olympiavoittajillemme Verner Weckmanille ja Oululaiselle Yrjö Saarelalle.

Verner Weckman voitti Suomen mestaruuden v. 1904 edustaen Helsingin Atleettiklubia mutta lähti sitten opiskelemaan Saksaan jossa voitti lajin maailmanmestaruuden ja valmistautui vuoden 1906 väliolympialaisiin, jotka voitti – paljain jaloin. Weckman lopetti uransa huipulla voiettuaan 1908 Olympialaisissa Yrjö Saarelan finaalissa. Tosin huhujen mukaan kyseessä oli sopupaini.

Sisältö:

Käsikirja painissa ja atletiikassa on melko ohut opus. Alkuun kerrotaan hieman painin historista antiikin Kreikassa ja Roomassa sekä todetaan että paini on nousuut uuteen suosioon vasta 1800-luvun loppupuolella. Tämän jälkeen alkaa tekniikkaosuus pystyotteilla ja vastatekniikoilla.

Monet otteet kuten käsiveto, käsivarsiheitto ja niskalenkkii ovat käytössä edelleen, mutta jotkut liikkeet kuten ”pääote” ovat erikoisempia. Mattotekniikoissa esitellään erilaisia vääntöjä ja niiden vastaliikkeitä. Sitten demonstroideen yksittäisillä kuvilla kisoissa kielletyt temput – kuristukset, käden- ja vatsanväännöt, yms. Viimeisillä sivuilla esitellään erilaisia voimailuliikkeitä käsipunnuksilla ja ilman sekä ihmisen tärkeimmät lihakset.

Kirjoittanut: Jasse Junkkari ( 13.3.2017)

 

Budoka Kai Koskinen

Kai Koskinen on suorasanainen mies. ”Kirjassaan Hontai Yoshin Ryu: Perusteet” (2008) hän mm. toteaa että klassisten jujutsu-koulujen tekniikat särkevät nivelet tehokkaammin kuin ”kontaktiotteluiden” lukot ja että kamppailu-urheilusta puuttuu pelko verrattuna samurai-aikojen taisteluihin.

Lukemastani närkästyneenä otin muutama vuosi sitten yhteyttä Koskiseen ja penäsin tarkennusta. Menin Jyväskylän Aikiken salille katsomaan Koskisen järjestämää samurai-näytelyä jonka yhteydessä keskustelimme kamppailusta ja hän näytti minulle suoran kyynerpäälukon, jonka kulma todellakin oli oppimaani versiota tehokkaampi – ainakin periaatteessa. Tämän jälkeen olen vieraillut parikin kertaa Jyväskylässä tutustumassa Koskisen taitoihin ja ajatuksiin.

Yllä Kai Koskisen haastattelu viime vuodelta. Suosittelen kaikille japanilaisesta kamppailukulttuurista kiinnostuneille Koskisen kirjoja ”Hontai Yoshin Ryu: Perusteet” ja ”Kaksi taivasta yhdessä – Miyamoto Musashin tie”.

Lisää tietoa Koskisesta ja Jyväskylän Aikiken-dojosta: http://www.aikiken.fi/

T: Jasse Junkkari

Jiu-Jitsu – puukkohipasta pukupainiksi.

Carlos Gracie oppi Jiu-Jitsua Mitsuyo Maedalta ja Verner Weckman Yokio Tanilta. Mutta mistä nämä Jiu-Jitsu-lähettiläät saivat oppinsa? Entäpä millaista oli alkuaikojen ju-jutsu?

Kai Koskisen laatima kaavio eri jujutsu-koulujen opettajista ja yhteyksistä.

Japanissa on siirtynyt vanhoja samuraiden taistelutaitoihin erikoistuneita koulukuntia (ryu) mestarilta seuraavalle meidän päiviimme asti. Sotien aikana useimman antoivat opetusta kaikissa soturille tarpeellisissa taidoissa, esimerkiksi strategiassa, erilaisten terä- ja lyömäaseiden käytössä ja käsikähmässä ( kumiuchi/yawara/jujustu). Ajan, ja erityisesti rauhan, myötä monet koulut alkoivat erikoistumaan tiettyyn aseeseen tai taitoon. Ensimmäisenä ju-jutsuun erikoituneena taistelukouluna pidetään Takeunouchi-ryu:ta joka syntyi 1500-luvun puolessa välissä. Sen liikesarjat (katat) sisältävät iratutumisia, kaatoja, murtamisia ja kuristuksia, sekä tikarin iskujen väistämistä ja perille viemistä. Jigoro Kano harjoitteli nuorena ainakin Yoshin-ryu ja Kito-ryu jujutsua ennen kuin perusti oman koulunsa ja tyylinsä Kodokan Judon vuonna 1882.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla monet jujutsu-opettajat ja oppilaat keskittyivät perinteisen, ja usein muotoon kangistuneen, opetuksen sijaan haasteotteluissa pärjäämiseen. Kodokanin edustajat olivat menestyneet erinomaisesti näissä otteluissa, mutta vuosisadan vaiheessa he kärsivät tappion pienelle mattotaitoihin erikoistuneelle porukalle. Tämä ryhmä on usein mainittu Fusen-ryu:n edustajiksi, mutta totuus on hieman monimutkaisempi.

Ryhmän virallinen opettaja oli Daito-ryu:sta opetusoikeutensa saanut Yataro Handa, mutta todellinen innovaattori oli Mataemon Tanabe, jonka isä oli Fusen-ryun edustaja. Tanabe alkoi jo nuorena kehittää uusia tekniikoita ja strategioita joiden avulla hän selviäisi voittajana otteluista. Handan koulussa hän opetti ja kehitti taitojaan eteenpäin, mutta voitokkaan turnauksen jälkeen Kano sai houkuteltua Tanaben opettajaksi Kodokaniin. Siellä nuori Mitsuyo Maeda, muiden judokoiden mukana, sai oppia mattotaitojen salat. Vuonna 1904 Maeda lähti seikkailemaan maailmalle asettuen lopulta Brasiliaan asumaan ja opettamaan taitoaan, jota kutsuttiin Japanin ulkopuolella tuohon aikaan Jiu-Jitsuksi.

Yokio Tani, jonka isä oli Tenjin Shinyo Ryu jujutsun opettaja, sain oppia Handan koulussa, aivan kuten Taro Miyake ja Sadakatsu Uyenishikin. Tani vaikkutti lähinnä Lontoossa, mutta ehti näyttää Pariisissa joitain Jiu-Jitsu-otteita myös Suomalaiselle painijalle, Verner Weckmanille, joka vuorostaan esitteli taitojaan mm. opiskelutovereilleen ja opettajilleen teknillisessä korkekoulussa Saksassa.

Kirjoittaja: Jasse Junkkari (10.3.2017)

Englannin kielinen tutkimukseen perustuva artikkeli matto-jutsun synnystä ja Handan-koulusta: http://www.bartitsu.org/index.php/2016/09/the-original-bjj-new-discoveries-and-speculations-re-the-submission-grappling-of-british-jiu-jitsu/

Artikkelini BJJn historiasta: http://jassejunkkari.fi/2017/02/26/jiu-jitsun-historia/

Veckmanin Jiu-Jitsu-artikkeli: http://jassejunkkari.fi/2017/03/09/verner-weckman-olympiakultamitalisti-nokian-mahdollistaja-ja-jiu-jitsun-taitaja/

 

Verner Weckman – Olympiakultamitalisti, Nokian mahdollistaja ja Jiu-Jitsun taitaja.

Voimailun ja Helsingin Atleettiklubin historiaa käsittelevässä artikkelissani* mainitsin ohimennen Carl Allenin valmennettavan Verner Weckmanin. Hän voitti kreikkalais-roomalaisen painin Suomen mestaruuden vuonna 1904, maailmanmestaruuden seuraavana vuonna Saksassa ja Olympiakultaa Ateenassa 1906 sekä Lontoossa 1908. Weckman oli siis maamme ensimmäinen  Olympiavoittaja, vaikkakin suomalaiset joutuivat virallisesti edustamaan Venäjää vielä tuolloin.

Urheilu-uransa ja insinööri-opintojensa jälkeen Weckmanista tuli menestynyt teollisuusmies ja sain myöhemmin vuorineuvoksen arvonimen. Hän toimi Suomen Kaapelitehdas Oy:n toimitusjohtajana viime vuosisadan puolessa välissä. Yhtiö fuusioitui Nokia Oy:n kanssa 60-luvulla ja näin sai alkunsa Nokia Elektroniikka – Suomen teollisuuden 90-luvun lippulaiva.

Kaikki edellämainittu voi hyvinkin olla Suomen historiaa tuntevalle tuttua huttua, mutta kuinka moni tiesi että Weckman oli myös todistettavasti ensimmäinen Suomalainen joka oppi Jiu-Jitsua?

Itse sain vihiä asiasta muutama vuosi sitten kun luin Erkki Vietteenmiemen kiehtovaa kirjaa ”Pohjolan Helleenit – Suomalaisten Olympiaurheilujen synty”. Teoksessa manitaan Weckmanin tutustuneen tuohon salaperäiseen japanilaiseen taistelutaitoon Pariisissa vuonna 1905. Pari vuotta sitten, tutkiessani Suomen Urheilumuseon arkistoja, törmäsin 20-luvun Athlos-lehdessä Vernerin itsensä kirjoittamaan artikkeliin jossa hän kertoo kyseisestä tapahtumasta.

Seuraavaksi vuorossa suomennos tästä ruotsinkielisestä tekstistä, jonka jälkeen esittelen Pariisin mysteeri-japanilaisen. Kiitos Githalle käännösavusta!

Djiu-Djitsu

Jiu-jitsu on vierasta suomalaisille joten halun kertoa henkilökohtaisen stoorini aiheesta.

Jiu-jitsua pidetään vaarallisimpana kehonharjoitteena. Kreikkalais-roomalaisessa painissa päätavoite on otteiden avulla viedä vastustaja mattoon. Nyrkkeilijää pidetään mestarina kun hän osaa tyrmätä. Näistä kaikista jiu-jitsu menee pisimmälle. Siihen sisältyy käsi- ja jalkataivutukset, kuristamiset, yms. Tarkoitus on saada vastustaja luovuttamaan. Vastustaja on voitettu kun tämä ei enää kestä kipua. Japanissa käytetään lisäksi silmätökkäisyjä jotka Euroopassa on kielletty. Yleensä ottelut eivät lopu loukkaantumiseen vaan ovat turvallisia. Tämä kuitenkin vaatii että molemmat osapuolet tuntevat lajin. Vaarallisten otteiden käytössä on tunnettava rajat. Itsepuolustukseen Jiu-jitsu on todella toimiva, mutta kuumakalle voi käyttää liikaa voimaa.

Tutustuin jiu-jistuun Pariisissa jouluaikaan 1905. Se oli juuri tullut maahan ja oli päivän sensaatio. Menin kaupunkiin tapaamaan paini- ja opiskelukaveriani W. Bornia joka vei minut teatteriin. Yhdessä Pariisin isoimmista teattereista esiintyi 160-senttinen mestaripanija Japanista jonka nimeä en ikävä kyllä muista. Hän haastoi vapaaehtoisia kamppailuun. Kuka selviytyi 10 minuuttia sai 100 frangia. Pieni japanilainen oli pukeutunut vahvaan pellavatakkiin ja oli paljain jalon. Kaikkien haastajien tuli pukea ylleen samanlainen takki sillä tietyt jiu-jitsu-temput hyödyntävät takkia. Painiminen tapahtui suhteellisen kovalla matolla. Ympärillä oli pieni amfiteatteri.

Ivan Shemyakin

Kaksi päivää aikaisemmin espanjalainen mestaripainija oli haastanut japanilaisen. Parissa minuutissa pieni japanilainen oli saanut käsilukon. Käsi meni sijoiltaan ja espanjalainen menetti tajuntansa. Viimeinen haastaja oli ollut Chemjakin, kaksimetrinen venäläinen. Chemjakin otti japanialisen kevyesti, mutta parin minuutin jälkeen japanilainen heitti venäläisen – lennättäen tämän 4-5 metrin päähän – orkesterin sekaan. Chemjakinin kyynärpää aukesi ja keskeytti ottelun. Yleisö piti ottelua sovittuna ja halusi rahansa takaisin. Rahojaan he eivät kuitenkaan saaneet ja yleisö laittoi paikan remomonttikuntoon.

Nyt teatteri oli korjattu. Japanilaisen ja venäläisen välille oli sovittu uusintaottelu. Born oli tutustunut japanilaiseen joka puhui ranskaa. Chemjakinin hän tunsi jo entuudestaan. Minut ja ystäväni kutsuttiin lavalle katsomaan esitystä. Ennen otteluja japanilainen näytti meille jiu-jitsu-temppuja. Hän myös teki demonstraation jossa meni maahan makaamaan, asetti bambusauvan kurkulleen ja pyysi neljää miestä seisomaan sauvan päälle. Japanilainen piteli sauvaa hymyillen ja kaulalihaksiaan jännittäen. Hän pystyisi varmasti kivutta vastustamaan mitä tahansa kuristusotetta. Sitten japanilainen otteli pari helppoa ottelua ja lopuksi kohtasi uudestaan Chemjakinin. Nyt venäläinen otteli varovaisemmin ja saikin alkuun heitettyä pienen japanilaisen. Sitten japanilainen teki nopean kurkku- ja vatsaotteen – saman jonka oli tehnyt ensimmäisessä kohtaamisessa – ja venäläinen lensi jälleen orkesterin sekaan. Kyynärpää alkoi vuotamaan kovasti verta. Hän palasi matolle mutta keskeytti taas ottelemisen. Yleisö alkoi huutamaan, ja jos orkesteri ei olisi ollut välissä se olisi varmasti hyökännyt matolle. Chemiakin meni paikkaamaan itseään. Menimme ystäväni kanssa kysymään mikä oli vikana. ”Kun kaikki huusivat ja halusivat hyökätä kimppuuni” sanoi venäläinen. Japanilainen käveli ihmisjoukon läpi pukuhuoneeseen. Minä ja ystäväni veimme Chemiakinin ulos sivuovesta mutta sielläkin oli vihaisia ihmisiä vastassa. Oven eteen ajoi auto jonne venäläinen juoksi suojaan. Hänet oli pelastettu.

Seuraavana päivänä opettelimme ystäväni kanssa jiu-jitsu-otteita japanilaisen opastuksella. Jatkoimme Saksassa harjoittelua ja vähän ajan päästä pidimme eräällä klubilla näytöksen. Näytöksen jälkeen ystäväni ei pystynyt syömään muutamaan päivään tekemäni leukaväännön seurauksena. Minulta taas vääntyi käsi joksikin aikaa käyttökelvottomaksi. Kuten sanottu, japanilainen paini on hieman vaarallista, mutta myös mielenkiintoinen kehon harjoitus. Pohjoismaisessa opiskelijayhdistyksessä, Karlsruhessa näytin yhden jos toisenkin otteen. Viikingit halusivat näyttää mitä osasivat ja näyttivät vaarallisia kurkku ja käsiotteita. Kehotin heitä varovaisuuteen.

Kerran kun olin ystäväni kanssa vakiokahvilassamme tuli paikalle huligaani veitsi kädessä. Otimme häntä käsivarsista kiinni ja väänsimme häneltä veitsen pois. Päästimme hänet irti vasta kun hän aneli armoa.

Kolme vuotta ensimmäisestä kohtaamisesta jiu-jitsun kanssa olin taas Pariisissa. Siellä oli uusi japanilainen jiu-jitsu-mestari. Hän otteli tunnetun mustan nyrkkeilijän kanssa. Tapahtuma oli loppuunmyyty ja ihmiset jännittivät lopputulosta. Nyrkkeilijä oli voimakas ja lihaksikas, japanilainen pieni mutta kuulemma lajinsa parhaimmistoa. Kun ottelu alkoi kierteli japanilainen nyrkkeilijää ”paraati asennossa”. Musta mies löi salaman nopeasti japanilaista päähän. Tämän horjui ja kaikki luulivat sitä japanilaisen tempuksi. Hetken päästä hän sai uuden iskun ja kaatui maahan. Tässä ottelussa iskuja sai jatkaa maassa ja nyrkkeilijä antoi vielä yhden tyrmäävän lyönnin. Ottelu kesti kaksi minuuttia. Tällä kertaa nyrkkeily voitti jiu-jitsun.

Verner Weckman ”

Siinä se on. Weckmanin itsensä kertomana. Mutta kuka oli tuo nimetön japanilainen?  Pyysin apua mysteerin selvittämiseen eräästä FB-suljetuista painihistoriaan keskittyneestä ryhmästä. Ilmoitin ajan, paikan ja vastustajan nimen. Epäiltyjen listalla olivat Irving Hancockin suojatti Katsukuma Higashi, maailmanmatkaaja Tarko Miyake ja ”tasku-Herkules” Yokio Tani. Lopulta Chemianikinin voittajaksi – ja täten Vernerin Jiu-Jitsu-opettajaksi – varmistui viimeksi mainittu Tani.

Tani oli ehkä merkittävin Japanilainen opettaja ja ottelija Jiu-Jitsun alkuaikoina Euroopassa. Hän saapui Lontooseen veljensä kanssa vuonna 1900 alkaen opettamaan itsepuolustusta herra Barton-Wrightin ”Bartitsu koulussa”, mutta siirtyi nopeasti omilleen, avaten oman Jiu-Jitsu-koulun ja otellen totisia sekä koreogrioituja haasteotteluita teatterieissa ympäri Eurooppaa.***

Tanin kamppailutyyli oli hyvin judon kaltaista, ja vuonna 1920 Kodokan Judon kehttäjä, herra Jigoro Kano, Lontoon vierailunsa yhteydessä,  myönsikin hänelle kahden danin mustanvyön judossa. Tanin ja Gunji Koitusmin koulusta, Lontoon Budokwaista, joka aikaisemmin oli ollut itsenäinen Jiu-Jiutsu-sali, tuli Euroopan ensimmäinen virallinen Kodokan-judoa edustava koulu. Myöhemmin Kodokaniin liittyivät lähes kaikki Jiu-Jitsu-koulut ympäri maailmaa. Vain harvat Jiu-jitsu opettajat pysyivät organisaation ulkopuolella pitäen kiinni omista tyyleistään ja säännöistään – näistä ehdottomasti kuuluisimpana brasilialainen Garcie-klaani liitolaisineen.**

Alla Takisaburo Tobari ja Taro Miyake esittelevät Jiu-Jitsua (He eivät olleet Kodokan-judon edustajia). Taro teki Tanin kanssa Jiu-Jitsu-kirjan vuonna 1905 jossa esittelevät pysty- ja matto-tekniikkaa joka muistuttaa Judoa ja brasilialaista Jiu-Jitsua – aivan kuten videonkin tekniikat.

Lopuksi haluaisin lausua muutaman sanan Verner Weckmanin kuolemattomalle legendalle: Sinä toit Suomelle ensimmäisen Olympiakullan, mahdollistit osaltasi Nokian nousun ja sait ensimmäisenä suomalaisena oppia Jiu-Jitsun pehmeän taidon. Me kuolevaiset tervedimme sinua Helsingin Atleettiklubin vanhalla tervehdyksellä ”Kraft! Heil!”

Kirjoittanut: Jasse Junkkari, 9.3.2017

 

*HAK-artikkelini: lue http://jassejunkkari.fi/2017/03/01/hak-painin-nyrkkeilyn-painonnoston-ja-kehonrakennuksen-alku-suomessa/

** BJJn historia-artikkelini: lue tästä.

 

 

 

 

Tanssii UFC-tähtien kanssa.

Tammelin, Wanderlei ja minä

Tänä aamuna FB esitteli minulle kuvaa jonka olin julkaissut 7 vuotta sitten. Siinä oli minä, Tammelin ja vapaaottelulegenda Wanderlei Silva . Kuva otettiin Lontoossa, 21.2.2009, UFC 95 tapahtuman jälkeen. Nyt kerron teille tuon ikimuistoisen päivän – ja yön – kohokohdat.

Koneeni laskeutui päivällä Lontoon kuuluisalle Heathrow-lentokentällä. Seikkailin aikani kaupungissa etsien O2 Areenaa jossa UFC-ilta pidettäisiin. Kysyin tietä kadulla kävelevältä mieheltä mutta en ymmärtänyt hänen cockney-salngistaan hölkäsen pöläystä. Lopulta löysin perille ja ilokseni tapasin siellä tutun naaman, Jussi Tammelinin. Jussia – ja Toni Krögeriä – saamme kiittää siitä että Darce-kuristus tunnetaan Brasiliassa myös nimellä ”Finlandes” ja Suomessa ”Kotkalaisena”. Tapasimme myös yhteisen ystävämme ja yhden illan pääottelijoista – Demian Maian. Maia kysyi että onko meillä jo liput. Minulla oli. Jussilla ja hänen kaverillaan ei ollut.

Kun ottelut alkoivat niin Tammelin istui kaverinsa kanssa Ring-sidessa UFC:n prsesidentin Dana Whiten vieressä ja minä istuin itsekseni piippuhyllyllä. Tunnelma areenalla oli energinen, mutta itse otteluita on parempi seurata näytöltä kuin paikanpäältä. Ehkä ring-sidessa asiat koettiin toisin. Olin tullut kannustamaan Maiaa, ja kun hän heitti Sonnenin katolleen ja väänsi luovutusvoiton triangeli-kuristukselta niin hurrasin ja hypin kuin chear-leaderi. Olenhan siinäkin lajissa Suomenmestari mallia 2001. 😉

Ottelujen jälkeen menimme Demianin hotellihuoneeseen lepäämään ja odottamaan että jengi saataisiin kokoon jotta voimme lähteä jatkoille. Ja kun kyseinen jengi koostui lähinnä brasilialaisista niin siinä saikin sitten odotella. Kun vihdoin lähdimme liikkeelle huoneesta niin odottelu jatkui hotellin aulassa kun innokkaat fanit halusivat idoliensa nimmareita ja kuvia. Käytin itsekkin tilaisuutta hyväksi ottattamalla yhteiskuvan todellisen vapaaottelulegendan Wanderlei Silvan kanssa.

Minä ja Wallid Ismail

Viralliset jatkot pidettiin hotellin baarissa jossa UFC-kuuluttaja Bruce Buffer esitteli tilaamiaan drinkkejä – ”On the bar counter we have Budweiser!!”. Me kuitenkin päätimme lähteä parempiin bileisiin Lontoon keskustaan. Päädyin samaan taksiin Maian, Wanderlein ja Pride FC-legendan Wallid Ismailin kanssa. Hyppäsimme ulos autoista ja Silva johdatti meidät jonon ohi clubille, todeten portsareille – ”We are all UFC-fighters!” Dsicossa nautin virvokkeita ja esittelin muuvejani tanssilattialla. Naiset juoksivat karkuun kun Wallid Ismail – jonka naamatulu ei vedä vertoja hänen kamppailutaidoilleen – yritti tanssittaa näitä. Se oli hyvää viihdettä.

Minä ja Randleman

Nyt jo edesmennyt vapaaottelija Kevin Randleman tuli ihailemaan hopeista kaulariipustani ja vaihdoimme muutaman sanan. Lähtiessämme pois clubilta portsarit pyysivät ottelijoita kirjoittamaan nimmarinsa valkoiseen tee-paitaan ja Demian patisti minuakin osallistumaan. No olinhan minäkin jonkun sortin ottelija joten vedin puumerkit paitaan.

Kun saavuimme hotellille niin oli jo aamu. Menimme aamupalapöytään jossa oli ottelijoita, huoltajia ja toimitsijoita. BJJ-mestari Robert Drysdale oli edellisen illan pääottelijan Joe Stevensonin kanssa syömässä. Minä olin viettänyt vuoden vaihto-oppilaani Kalifornian Mojave-aavikolla, josta Stephenson oli kotoisin, ja Robert pyysi minua kertomaan hupaisan tarinan jonka olin hänelle kertonut vuosia aikaisemmin Robertin Helsingin visiitillä.  Minähän tarinoin ja porukka nauroi – ainakin Robert.

Paluulentoni lähtöön oli vain pari tuntia. Laskuhumala ja väsymys alkoivat painaa, ja mietin kuinka selviän lentokentälle. Demian työnsi minut yhteen UFC:n minibusseista jossa oli myös Bruce Buffer, Urijah Fader, Diago Sanchez ja muutama kehätyttö. Sanches hoilasi ääneen jotain biisiä jota kuunteli korvalapuistaan ja ajattelin komentoida asiaa mutta tajusin jättää kommentoimatta.  Lopulta pääsin lentokentällä ja koneeseen. Nukuin sikeästi koko paluumatkan. Takana oli pitkä ja ikimuistoinen päivä.

 

 

Kaksi Dshiu-Dshitsu-temppua (1905)

Tässä demoan ystäväni Rojolan kanssa kahta tekniikkaa kirjasta Dshiu-Dshitsu taistelutemppuja (1905). Kurkkuotteen häätö ja kämmensyrjäisku munuaisiin.

Tässä pari kuvaa kyseisistä tekniikoista:

Arvonta + blogi-info

Osallistu arvontaan ja voita ”Dshiu-Dshitus taistelutemppuja”. Mene FB-sivuilleni: https://www.facebook.com/jassejunkkari.fi/?ref=aymt_homepage_panel

ja jaa omille FB-seinällesi julkaisu joka sisältää tämän videon. Arvonta päättyy ma 13.3. jonka jälkeen otan voittajaan yhteyttä ja postitan kirjan hänelle.

Jos sinua kiinnostaa minun ninjailut ja suomen kamppailuhistoria niin käy tykkäämässä ja seuraamassa FB-sivuani Jasse Junkkari.fi

Historia 2: Irvingin Dshiu-Dshitsu-temput (1905)

Kirja: Dshiu-Dshitsu taistelutemppuja & Japanilaisten ruumiinkasvatus (1905)

Kirjoittaja: H. Irving Hancock

Kieli: Suomi

Taustat ja sisältö:

Irving Hancock oli kirjailija ja sotakirjeenvaihtaja. Hänen kirjansa ” Japanese Physical Training” julkaistiin vuonna 1903 ja ”Jiu-Jistu Combat Tricks” seuraavana vuonna. Kummatkin teokset käännettiin suomeksi ja julkaistiin vuonna 1905. Kirjojen kirjoittamisen aikaan Japani oli vallannut osia Kiinasta ja oli sodassa Venäjän kanssa. Länsimaissa oltiin kiinnostuttu Japanista, joka uudistui pikavauhtia ja saavutti mahtiasemaa Aasiassa. Japani voitti sodan Venäjää vastaan, mikä osaltaan aiheutti Venäjällä nk. ”vuoden 1905 vallankumouksen”, Suomessa ensimmäisen sortokauden loppumisen ja maailmalla Jiu-Jitsu-buumin.

Ensimmäisessä kirjassa Hancock kertoo Japanilaisten elintavoista, päivärytmistä, ravinnosta, hygieniasta, jne. Hän myös kuvaa monenlaisia, yksin ja parin kanssa tehtäviä kehonharjoituksia. Vaikka kirja ei varsinaiseti ole Jiu-Jitsu-manuaali, niin kirjoittaja mainitsee usein samurait ja osa liikkeistä on kamppailutekniikoita.

Toinen kirja on, kuten nimikin viittaa,  kamppailuopus. Hancock kertoo Jiu-jitsun olevan 2500 vuotta vanha samuariden taistelutaito joka on ylivoimainen verrattuna painiin ja varsinkin nyrkkeilyyn. Etenkin kämmensyrjälyönnin merkitystä ja tehoa korostetaan.

Kritiikki:

Jo aikalaiset suhtautuivat epäilevästi Hancockin väitteisiin jotka koskivat Japanilaisten elämäntapoja ja Jiu-Jitsun ylivoimaisuutta. Ensimmäisessä teoksessaan hän kertoo japanilaisten juovan litroittain vettä, ja kylpevät monesti, päivässä. Kirjassa ”The Text-Book of Ju-Jutsu (1905) S.K. ”Raku” Uyenishi (tai mitä luultavimmin hänen haamukirjottajansa) toteaa että veden juonti ja kylpeminen ovat toki hyviä tapoja, mutta niitäkään ei pidä liioitella, ja että Hancockin esittämillä voimisteluliikkeillä ei ole mitään tekemistä Jiu-Jitsun kanssa.  Jiu-Jitsu Combat Trick antaa ymmärtää että nyrkkeilijällä tai painijalla ei ole mitään mahdollisuuksia Jiu-Jitsu-mestaria vastaan, mutta haasteotteluissa väite osoittautui liioitelluksi – lopputulos vaihteli ottelijoiden ja sääntöjen mukaan.

Allekirjoittanut on lukenut opukset useaan otteeseen ja uskoo että Hancock on värittänyt ja jopa keksinyt päästään tarinoita ja tekniikoita. Ensinnäkin, vaikka ihmiset ovat kamppailleet aikojen alusta lähtien, niin ei ole mitään pohjaa väittää että Jiu-Jitsu olisi 2500 vuotta vanha taito. 600-200 vuotta on lähempänä totuuta. Toiseksi, kämmensyrjälyönti ei ole erityisen voimakas, ja tervettä ihmiskehoa en vaikea tuhota iskuin. Tämä kämmensyrjälyönnin tehon ja ihmiskehon haavoittuvaisuuden liioittelu on ominaista 1900-luvun Jiu-Jitsu- ja lähitaisteluoppaille. Mutta vakavin kritiikki kohdistuu Dshiu-Dshitsu taistelutemmpuja-kirjan tekniikkakuviin ja -kuvauksiin. Kirjassa on suhteellisen vähän kuvia (32). Toisissa esiintyy kaksi japanilaista miestä länsimaisissa puvuissa poseeraamassa otteita, ja toisissa kaksi nuorukaista tekevät tekniikkaa pukeutuneina perinteiseen housuhameeseen, eli hakamaan, ja harjoitustakkiin. Ensiksimainitut eivät ymmärrä kamppailusta mitään, mutta jälkimmäiset selvästi osaavat asiansa. Sen näkee kehojen asennoista jotka paljastavat liikesuunnat ja voimantuoton. Hancokin tekstin tarkka lukeminen antaa ymmärtää että hänellä ei ole ensikäden tietoa siitä mitä tekniikkaa kuvat todella esittävät. Allekirjoittanut uskoo että useissa tapauksissa Hancock on keksinyt tekniikkakuvaukset pelkkien kuvien pohjalta. Edellämainitut seikat huomioon ottaen kirjan arvo Jiu-Jitsu-oppaana on kehno.

Anti:

Kaikesta huolimatta sekä ”Japanilaisten ruumiinkasvatus” ja ”Dshiu-Dshitsu taistelutemmpuja”ovat inspiroivia ja viihdyttäviä teoksia. Esiksimainittu innoittaa terveellisiin elämäntapoihin, esim. kevyeeseen ruokavalioon, veden juontiin ja kylmiin kylpyihin. Jälkimmäinen painottaa tekniikoiden virheetöntä ja uuputamatonta harjoittelua ja syventää Jiu-Jitsu-harrastajan uskoa oman lajin ylivertaisuuteen. Teosten suurin arvo löytyy kuitenkin siitä vanhasta suomen kielestä jota kääntäjä on käyttänyt. Vai mitä olette mieltä seuraavista otsikoista: ”Syrjäänhypähdyksen pitää tapahtua ikään kuin vaistomaisesti”, ”Sievin kaikista menettelytavoista, jolla dshiu-dshitsu-taistelija masentaa nyrkkitaistelijan”, tai ”Miten voi pysäyttää ohirientävän pakolaisen”.

Lopuksi haluan jakaa teille – yhä ajankohtaiset – kustantajan terveiset 112 vuoden takaa:

”Dshiu-Dshitsu – Suomen Nuorisolle, jonka käsissä on kansalaisten vapaus ja isänmaamme tulevaisuus omistetaan tämän teoksen suomenkielinen painos.”

Kirjoittanut: Jasse Junkkari ( 5.3.2017)

 

Kielletty Jiu-Jitsu – Hermotärskyjä ja murtamisia.

Ei Dschiu-Dschitsu-temppuja!

Eletään herranvuotta 1901. Tukholman atleettiklubin klubin tiloissa sisuuntunut voimamies Carl Allen odottaa ruotsalaisia painijoita saapuvaksi. Edellisenä päivänä hänet oli vääryydellä diskattu painin Skandinavianmestaruuskisoissa. Heti palkintojenjaon jälkeen kaksinkertainen suomenmestari Allen oli haastanut mitalistit ”todelliseen otteluun” kanssaan. Kukaan ei vastannut haasteeseen. Tänäänkin Ruotsin parhaimmisto välttelee häntä, vaikka haaste on julistettu Stockholms Tidningenissä. Moraalisena voittajana suomalainen palaa tukikohtaansa Helsingin Atleetiklubille. Mutta miksi Carl Allen diskattiin kilpailuista?

Vanha uutinen

 ”Carl Alleniin ja Tukholman vuoden 1901 Skandinavian painimestaruuskilpailuihin liittyy mielenkiintoinen sattuma: Allen hyllytettiin sillä perusteella, että hänen taitopaininsa olisi jiu-jitsua.” Näin kerrotaan FightSportin vuoden 2010 ensimmäisessä numerossa, eli 109 vuotta kyseisen tapauksen jälkeen. Veikkaisin että ”uutinen” on napattu lehteen vuonna 1997 julkaistusta kirjasta Hokutoryu ju-jutsu jonka historia osuudessa mainitaan tapahtumasta. Mistä tämän kirjan kirjoittajat ovat sitten tietonsa saaneet? Onhan suomen kamppailulajien kummisetä Auvo Niiniketo toki vanha tekijä, mutta ei nyt niin vanha! Tarina on käsittääkseni painettu paperille ensimmäisen kerran vuonna 1939. Tällöin valmistui erinomainen kamppailuaiheinen teos ”Suomalaisia mestaripainijoita”. Suora lainaus koskien kyseistä tapahtumaa kuuluu näin: ” V. 1901 Allen kilpaili Tukholmassa Skandinavian mestaruuskilpailuissa, mutta siellä ei hänen painiaan yksinkertaisesti ymmärretty. Hänen taitopainiaan väitettiin jiu-jitsuksi!” Osattiinko Skandinaviassa jujutsua jo tuolloin? Pakko kai se on uskoa. Vai onko?

Kuka Dr. Baelz?

Sulkeutunut feodaali-Japani avautui länsimaille ja uudistui 1800-luvun puolessa välissä. Samurai luokka lakkautettiin virallisesti 1868. Tämän jälkeen monikaan japanilainen ei antanut vanhoille taistelutaidoille paljonkaan arvoa. Siihen tarvittiin länsimaalainen. Dr. Erwin Von Baelz toimi 1870-luvulla Tokion Yliopistossa lääketieteen opettajana. Saksalainen näki taistelutaidoissa tilaisuuden sekä opiskelijoiden kunnon, että japanilaisten oman kulttuurin, kohottamiseen. Toimiakseen esimerkkinä hän alkoi harjoitella sekä miekkataitoja että Totsuka-ha Yoshin-ryu jujutsua . Pikkuhiljaa kamppailulajeihin alettiin suhtautua myötämielisemmin ja vuonna 1882 silloinen Tokion yliopiston kasvatti ja jujutsu idealisti Jigoro Kano aloitti Kodokanissa opettamisen ja judon/jujutsun (termejä käytettiin lähes synonyymeinä kymmeniä vuosia, varsinkin länsimaissa.) ilosanoman levittämisen. Ensiksi Japani, sitten maailma.

Jujutsu-buumi

Vuonna 1899 ilmestyi Englanniksi kristityn Inazo Nitoben kirjoittama mielenkiintoinen teos ”Bushido, the Soul of Japan” missä ensimmäistä kertaa suurelle länsimaalaiselle yleisölle selvitetään samurai-kulttuuria , jujutsuakin siinä samalla. Kuten Kano myös Nitobe oli Tokion Yliopiston ja mahdollisesti Dr. Baelzin kasvatti. Seuraavana vuonna Lontooseen keskelle ennenäkemätöntä painibuumia saapuivat japanilaiset jujutsu-ottelijat Yukio Tani ja ”Raku” Uyenishi kuristamaan pahaa aavistamattomia painijoita kauluksista. Vuonna1904 Amerikkalainen sotakirjeenvaihtaja Irving Hancock julkaisi menestyskirjansa ”Jiu-jitsu combat tricks” ja 1905 vielä hetki sitten miekkoja kalistelevat Japanilaiset voittivat sodan mahtavaa Venäjää vastaan aiheuttaen länsimaissa jujutsu-buumin , Venäjällä niin kutsutun ”vuoden 1905 vallankumoukseen” ja Suomessa ensimmäisen sortokauden päättymiseen. Samaan aikaan tuleva ”Ruotsin jujutsun isä” maailmanmatkaaja Viking Cronholm oleskelee Etelä-Afrikassa ja oppii jujutsu-temppuja*. Hän palaa Tukholmaan kaksi vuotta myöhemmin, aloittaa jujutsun opettamisen ja kirjoittaa kirjan ”Jiu-jitsu tricks” (1908) joka julkaistaan suomeksi 1910 ja samana vuonna Cronholm vierailee Helsingissä antamassa jujutsu näytöksiä ja opetusta.

Polvi maassa, härregod

Mutta takaisin vuoteen 1901. Mitä Suomessa tiedetään jujutsusta? Ei paljon merimiesten juttuja enempää**. Mitä Ruotsissa tiedetään jujutsusta? Tuskin enempää kuin suomessakaan mutta varmasti tarpeeksi jotta keksitään tekosyy ylivoimaisen suomalaisen painijan diskaamiseen! Tai sitten koko jiu-jitsu juttu on vitsistä syntynyt legenda jota nykyään yli sata vuotta tapahtuman jälkeen pidetään totena. Nimittäin aikansa uraauurtava painikirjailija sekä Carl Allenin seuratoveri Heikki Lehmusto kuvailee tapahtumia kirjassaan ”Painin historia ”(1920) seuraavasti: ”Samana vuonna painiskeli Allen myöskin Tukholmassa Skandinaavian mestaruuskilpailuissa. Mutta koko matka päättyi omituisen nolosti. Ruotsissa ei näet tunnettu vielä ranskalaisen painin sääntöjä: Allen julistettiin hävinneeksi sen perusteella, että hän toisella polvellaan koski painimattoa (!)” Vaikkakin kirjoitettu lähes kaksikymmentä vuotta tapahtuman jälkeen niin on tämä versio on kuitenkin huomattavasti uskottavampi, ja ajallisesti lähempänä, kuin vuoden 1939 julkaistu tarina ”jiujitsu diskauksesta”.

Ota-kiinnsi-mistä-saat , mutta älä jujutsulla.

Tylsää? Ei hätää. Tarina jatkuu. Ilmeisesti muutama vuosi Tukholman fiaskon jälkeen jotkut suomalaiset alkoivat käyttää jiujitsu-temppuja tai ainakin Hancockin ja muiden jujutsu-lobbareiden propaganda lajin vaarallisuudesta, tehokkuudesta ja jopa ylivoimaisuudesta oli tehnyt tehtävänsä, sillä ”Suomen urheilulehden” vuoden 1908 ensimmäisessä numerossa julkaistussa ”Catch-as-catch-can-painin” säännöissä oli erityinen kohta jujutsua koskien: ” 5§ Jos ottelijan havaitaan dschiu-dschitsu-tempuilla koettavan lamauttaa vastustajaansa, niin suletaan hänet pois kilpailusta.” Jotain kertoo sekin että aiemmissa painisäännöissä jotka julkaistiin itsensä Carl Allenin kirjassa ”Käsikirja painissa ja atletiikassa” vuonna 1904 ei ollut mitään mainintaa jujutsusta.

 Hermotärsky

Mitä sitten olivat nämä mystiset ”dschiu-dschitsu-temput” jotka piti oikein painikisoistakin kieltää? Katsokaamme vuoden 1909 kreikkalaisroomalaisen-painin säätöjä: ” Painiessa on lupa tarttua kilpailijansa yläruumiiseen lantiosta alkaen. Kiellettyjä ovat kuitenkin :

  1. a) Tarttuminen kurkkuun tai käsin kiinni korviin, tukkaan, yksityisiin sormiin tai kasvoihin silmäkarvojen ja leuvan välillä.
  2. b) Tarttuminen kiinni vastustajan vaatteisiin, vyöhön tai painimattoon.
  3. c) Kaikki vaaraa tuottavat otteet, joissa vastustaja loukkaantumisen pelosta joutuu epäedulliseen asemaan.
  4. d) Kaikki kipua ja jäsenmurtumia aiheuttavat otteet, kuten nipistäminen, lyöminen, potkiminen, käsivarren kierto tai vääntäminen luonnottomaan suuntaan, vastustajan painaminen kyynärpäällä tai polvilla t. m. s.
  5. e) Kampittaminen, n. s. kravatti, vatsan vääntö ja dshiu-dshitsu-temput.”

 

Eli ainakin tässä jujutsu-temppujen katsottiin olevan jotain muuta kuin kuristamista, nivelten lukottamista, lyömista tai nipistelyä. Jo aikaisemmin mainitsemani Nitobe määrittelee jujutsun kirjassaan ”Bushido” (1899, suomennettu 1942) seuraavanlaisesti: ”Jiujutsu eli yawara voidaan lyhyesti määritellä anatomisen tiedon soveltamiseksi hyökkäämiseen tai puolustukseen. Se eroaa painimisesta siinä ettei se luota lihasten voimaan, muista hyökkäystavoista siinä, ettei se käytä aseita. Jiu-jitsu-taituri puristaa tai lyö vihollistaan sellaiseen kohtaan, että tämä turtuu ja käy kyvyttömäksi vastarintaan. Tarkoituksena ei ole tappaa, vaan saattaa vastustaja sillä hetkellä toimintakyvyttömäksi.”

Suomalaisen voimistelun isä Viktor Heikel julkaisi vuonna 1905 pienen vihkosen nimellä ”Japanilainen voimistelu” joka pohjaa pitkälti Hancockin teoksiin aiheesta. Vihkonen käsittelee jiujitsua lähinnä voimisteluna mutta mainitsee seuraavaa: ”Japanilaisessa miesten voimistelussa on joukko temppuja hyökkääjän voittamiseksi. Useimmat niistä ovat käsisyrjällä painamista tai lyöntejä hermoihin ja muihin helliin paikkoihin, joista vastustaja hervottuu, tikahtuu tai tulee hetkeksi tajuttomaksi, niin että hänet voidaan lyödä nurin. Sellaisten lyöntien tuottama kipu katoaa hyvin pian, tuottamatta mitään vakavaa vahinkoa,…”Aiemmin mainitussa Lehmuston ”Painin historia” kirjassa jiujitsusta taas sanotaan japanilaisista puhuttaessa seuraavaa: ”Jo vuosisatoja on Japanissa ollut samurai-niminen aatelisto, oikea sotilas ja virkamiessääty, jotka Euroopan keskiaikaisten ritarien tavoin kulutti suuren osan aikaansa urheilu ja vielä enemmän voimailuharjoituksiin. Näistä tulivat sitten ajan mittaan dzudzutsu (jujutsu), – alkujaan kiinalaisperäinen- murtoihin ja hermotärskyihin perustuva ottelutapa, sekä yhteismongolialainen painiskelu suosituimmiksi. Erittäinkin dzudzutsu oli samurain suosiossa; varsinaista painiskelua sentään aatelittomatkin harrastavat … Ainoastaan dzudzutsu-ottelijain hermoiskut kykenevät masentamaan nämä voimakkaat rotumiehet .”

 Ropistus

Jujutsu-temput tuovat mieleeni ropistamisen. Ai ettekö tiedä mitä ropistaminen on? En minäkään. Kerron kuitenkin tämän tarinan. Oli vuosi 2005 ja minä istuin Fight Night-otteluillan sääntöpalaverissa vaseliinit naamassa ja kädet teipattuna, vierelläni silloinen valmentajani Tuomas Murdoch. ”Ei saa ropistaa. Ellei osaa.” Ilmoiti legendaarinen vapaaottelutuomari Kari Aittomäki. Kysyin: ”Anteeksi mutta, mitä on ropistaminen?” ”Jos et tiedä niin älä ropista.”, oli selkeä vastaus. Ottelussa löin nyrkillä päähän, kaveri sammui, minua ei diskattu.

Tiedon tuska

Loppu hyvin kaikki hyvin. Kamppailulajit ovat pullollaan legendoja ja sankaritarinoita, mutta on hyvä muistaa miten helposti väritetyt jutut saatetaan ottaa totena. Suomalaista Carl Allenia tuskin syytettiin jiujitsun käytöstä, mutta jo yli sata vuotta sitten on tätäkin japanilaista taistelulajia täällä meillä tutkittu ja treenattu, jos ei muuten niin kirjojen välityksellä. Ennen oli vain jutut ja kirjat. Nykyään elämme internetin ympärillä pyörivässä tietoyhteiskunnassa jossa lajien tutkiminen ja vertailu on huomattavasti helpompaa kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Näin lopuksi haluaisinkin omalta osaltani kiittää niitä suomalaisia kamppailulaji vaikuttajia jotka ovat viitsineet kerätä tietoa, niin oikeaa kuin oikeampaa, ja jakaa sitä kirjoittamalla artikkeleita ja kirjoja. Erityisesti haluaisin mainita Kari Aittomäen, Jarmo Östermanin, Tero Laaksosen ja Ilpo Jalamon. ”Arigato gozaimashita!” niin kun Nipponissa sanotaan.

Kirjoittanit: Jasse Junkkari, julkaistu FightSportissa.

* Allekirjoittanut uskoo että Cronholm sai teitonsa Jiu-jistusta lähinnä Hanckokin kirjoista. Tulen avaamaan teoriaani kirjaesittelyssä.

** Könni Zilliacus oli julkaisut ruotsinkielisen kirjan jossa mainitiin Jiu-Jitsu. Katso video ja lue tarkemmat tiedot teoksesta linkistä: http://jassejunkkari.fi/2017/02/27/historia-1-konnin-jiujutsu-plagiointi-1896/

 

 

 

 

 

 

 

 

Ajatuksia kiusaamisesta, häiriköinnistä ja siihen puuttumisesta.

Suomen show-painin isä ja uus-maskulinisuuden sanansaattaja Michael ”Star Buck” Majalahti haastoi minut #puutupeliin tempaukseen. Haluaisin korostaa itsehillinnän ja yleisen kunnioituksen merkitystä ja sitä että jokaisella on oikeus puolustaa itseään ja varsinkin vahvemmilla on VELVOLLISUUS puuttua kiusaamiseen, pahoinpitelyyn ja muuhun häiriköintiin. Haastan Primus Fight Teamin osallistumaan tempaukseen. Haastan myös jokaisen mietimään asiaa minuutin. Kiitos.

History tour at Helsinki Athletic Club (est 1891)

Helsinki AC was established 1891 by Emil Karlson and friend. First they did old-school weightlifting, pyramids and German-style stand up wrestling. After Ladislaus Pytlasinksi inroducted French ( Greco) wrestling to Finland 1896 the club focused on this wrestling style with great success. They also continuet weight-lifting and in 20s added boxing.

Here are some of the most important wrestler of the club:

Carl Allen: Finnish Greco Champ 1899 and coach for the next generation

Verner Weckman: World Champ 1905, Olympic Champ 1906 & 1908

Armas Laitinen: Finnish Greco Champ 1913. Wrestled pro in US around 1919 against Joe Stecher, John Pesek, Ed Lewis, ect. Coached Finnish Olympic team in the 20s.

Ivar Böling: Finnish Greco Champ 1913. Wresteld over 10 hour match in 1912 Olympics.

The Westerlund brothers: Won multiple national, world and Olympic medals.

Gunner Bärlund was a top contender of the world-title in pro-boxing around 30s – during the time of Joe Louis.

Long live HAK!!

 

HAK – Painin, nyrkkeilyn, painonnoston ja kehonrakennuksen alku Suomessa.

Helsingin Atleettiklubi – Suomalaisen voimailun kehto

Voiman ylistys

Ihminen on aina ihaillut voimaa. Sitä on tarvittu jousen jännittämiseen, asumuksen rakentamiseen, pellon raivaamiseen, miekan heiluttamiseen ja moneen muuhun tehtävään jotka ovat olleet välttämättömiä hengissä pysymisen kannalta. Juhlatilaisuuksissa ja jopa raskaan työn lomassa ovat miehet mitelleet voimiaan osittain huvitukseksi ja virkistykseksi, osittain kunniaa ja arvostusta tavoitellen. Suomessa perinteisiä voimankoitoksia olivat mm. Miehen-, kärrynpyörän- ja kivennosto, väkikapulan veto, sekä syli- rinnus- ja housunkauluspaini.

1800-luvulla ”tieteellinen ruumiinkulttuuri” alkoi vallata alaa sivistyneistön piirissä ympäri maailman. Aatesuunta ammensi inspiraatiota antiikin kansojen historiasta ja sen mottona oli ”Mens sana in corpore sano”, suomeksi ”Terve sielu terveessä ruumiissa.” Suomessakin alettiin järjestämään erilaisia urheilutapahtumia, ja yliopistoissa, joissa ennen liikuttiin vain tanssin ja miekkailun tahdissa, aloitettiin systemaattinen voimistelun opetus. Kansainväliset sirkukset pysähtyivät Helsinkiin ja muihin suurempiin kaupunkeihin viihdyttämään maksavaa yleisöä. Näiden spektaakkeleiden suurimpia vetonauloja olivat voimamiehet, eli ”atleetit”.

Aatteen miehet

Kun Emil Karlson, parikymppinen kirjasitoja, palasi vuonna 1890 Saksan ja Tanskan opintomatkaltaan Helsinkiin oli pääkaupungissa jo useampi toimintansa vakiinnuttanut voimisteluseura, joissa kehitettiin ”terveyttä, ryhtiä, järjestystä ja sielunvapautta” erilaisten ruumiinharjoitusten avulla. Liikunnallinen nuorukainen ei kuitenkaan halunnut liittyä mihinkään niistä vaan: ”Hän tahtoi täällä kotimaassa toteuttaa niitä aatteita, joihin ulkomailla oli tutustunut.” . Niinpä helmikuun 23 päivä vuonna 1891 Karlson ystävineen perusti Helsingin Atleettiklubin, ja ryhtyi seuran puheenjohtajaksi sekä harjoitusten ohjaajaksi. Klubilaiset harjoittelivat painonnostoa, nuijavoimistelua, ihmispyramideja, saksalaista vyö- ja vapaapainia sekä silloin tällöin suomalaista sylipainia.

Seuraavan vuoden marraskuussa pitivät seuran jäsenet yleisölle avoimen näytöksen Palokuntatalossa. Tapahtumassa klubilaiset kisailivat mm. painonnostossa ja painissa. Esitys sai kiitosta ja kehuja paikalla olleilta ja sanomalehdissäkin, mutta sitten lensi ensimmäinen akateeminen kivi. Viktor Heikel – suomalaisen liikuntakasvatuksen luoja, ruumiinkulttuurin tutkija ja Helsingin Yliopiston professori sekä voimisteluopettaja – omasi näkemyksen jossa voimistelu merkitsi ruumiin ja hengen sopusointuista jalostamista kun taas atletiikka oli hänestä rappeuttavaa ja yksipuolista voiman hankintaa. Niinpä Heikel, joka itse ei HAKin näytöstä ollut katsomassa kirjoitti Nya Presiin nuhtelevan viestin, todeten mm. ”Muinaisen kreikan filosoofit ja runoilijat, joilla oli mainio tilaisuus tutkia atletiikan vaikutuksia vastakohtana sieluaelähyttävän ja terveyttätuottavan voimistelun vaikutuksille, puhuivat halveksuen aikansa atleeteista ihmisinä ”joiden sielu on uponnut lihapaljouteen” … Järjestäytyköön Atleettiklubi voimisteluseuraksi ja kirjoittakoon lippuunsa voiman, voiman ja taas voiman sijasta tuon tutun moton: terve sielu terveessä ruumiissa!”

 

Tästä alkoi kirjallinen kädenvääntö Viktor Heikelin ja Kööpenhaminan Atleettiklubin perustajan A.C. Meyern , HAKin puolestapuhujan välillä, mikä ei juuri eronnut nykypäivänä tyypillisistä – piikittelyä ja asenteellisuutta – sisältävistä foorumiväittelyistä.

”Hra Heikel on ehkä parempi sairasvoimistelija kuin kiistakirjoittaja. Vai tahtoiko hän saada todistetuksi, että ihminen, joka harjoittaa voimaurheilua, on tyhmempi ja elää lyhyemmän ajan kuin juoksija sekä muut urheilijat, jotka monastikin ponnistavat uskomattomiin saakka ehtiäkseen perille hevosenkavion verran ennen kanssakilpailijaa, mikä hra Heikelin mielestä ei näytä vahingolliselta.”

Kirjoitti Tanskalainen atleetti ja sanomalehtimies väittelyn viimeiseksi jääneeseen viestiinsä.

Kritiikki ei klubilaisia masentanut, mutta kun nuoren seuran aluille panija Emil Karlson lähti taas seuraavana vuonna opintomatkoille Eurooppaan niin sammui Helsingin Atleettiklubin toiminta nopeasti.

Ranskalaista Puolasta

”Onneton on se ammattipainija joka nyt minun jälkeeni tulee tänne Suomeen, sillä suomalaiset ovat hyvällä edistyksen tiellä, ja kun he kerran oikein oppivat painimaan, niin silloin he vasta ovatkin kerrassaan voittamattomia.”

Näin sanotaan lausuneen puolalaisen ammattipainijan Ladislaus Pytlasinskin painikurssinsa päättäjäisissä Seurahuoneella kevättalvella 1897. Pytlasinski – jota on kutsuttu ”painitaitomme luojaksi” – saapui esiintymään Ducanderin sirkukseen Helsinkiin hurmaten yleisönsä painitaidollaan, komealla ulkomuodollaan ja sivistyneellä käytöksellään. Miekkailunopettaja Maxmontanin aloitteesta tämä sata-kiloinen atleetti ryhtyi maksutta opettamaan pariakymmentä innokasta miestä ranskalaisen-, eli kreikkalais-roomalaisen painin saloissa. Toisin kuin perinteisissä suomalaisissa painityyleissä tai saksalaisessa vapaa- ja vyöpainissa, ranskalaista painia jatkettiin matossa jos vastustajaa ei saatu suoraan heitosta selälleen. Parterre-paini, jota myös matto-, vääntö-, ja sammakko-painiksi kutsuttiin, oli siis suomalaisille käytännössä tuntematonta. Pytlasinski kuitenkin antoi perinpohjaista opastusta niin matto- kuin pystyottelua silmälläpitäen, ja pari viikkoa kestäneen kurssin päätteeksi järjesti vapaaehtoisille tilaisuuden painia ranskalaisittain sirkuksessa. Moni kurssille ja painikisoihin osallistunut oli yliopistojen ja muiden arvostettujen laitosten viroissa. Jopa Viktor Heikel, joka vain muutamaa vuotta aiemmin oli niin kovin sanoin arvostellut HAKin toimintaa, oli mukana ranskalaisen painin ilosanomaa levittämässä. Kaikki eivät tästä painihuumasta kuitenkaan olleet innoissaan. Ivar Wilskman – ”Suomen urheilun isä”- kirjoitti mustelmiinsa näin:

”Päivälehdissä saatiin vähänväliä lukea kirjoituksia, joissa painia ja painijoita ankarin sanoin tuomittiin ja moitittiin. Painia sanottiin raa’aksi ja epäinhimilliseksi. Moitittiin varsinkin niitä henkilöitä, jotka olivat edellä mainitut kurssit järjestäneet sekä sirkuksesta pestatulta ammattipainijalta opetusta saaneet. Eritoten naismaailma, jota edusti varsinkin erään voimisteluseuran johtajatar, oli vallan ”haltioissaan sen skandaalin johdosta, mikä oli tapahtunut”.

Näissä mielipiteissään saivat naiset tietenkin kannatusta monen naisellisen miehenkin puolelta.”

Sirkuksen atleettien herättämää innostusta voimailuun ei kuitenkaan enää pystynyt sammuttamaan. Matkoiltaan palannut Emil Karlson alkoi samana vuonna aktivoimaan Helsingin Atleettiklubin toimintaa ja seuraavat vuosikymmenet seura toimi monien voimailu ja urheilulajien maahantuojana ja levittäjänä järjestäen harjoituksia ja kilpailuja sekä perustaen lajiliittoja.

Atleetti Allen

Lokakuussa 1898 HAK organisoi ensimmäiset Suomenmestaruuskisat kreikkalais-roomalaisessa painissa. Myös Pietarin Atleettiklubille lähetettiin muodollinen kutsu, mutta silti järjestäjät yllättyivät kun kutsuun vastattiin ja karkeloihin lähetettiin Georg Hackenschmidt. Tämä virolainen voimapesä, joka myöhemmin nousi maailman maineeseen ammattipainijana, voittikin kahdentuhannen katsojan edessä kaikki vastustajansa, napaten suomenmestaruus-tittelin mennessään. Enää ei vierasmaalaisille kutsuja lähetetty ja kahtena seuraavana vuonna mestaruuden väänsi omakseen järjestäjäseuraa, Helsingin Atleettiklubia edustava Carl Allen. Vuoden 1902 painikisat Allen jätti väliin mutta osallistui samassa yhteydessä käytyihin painonnostokilpailuihin sijoittuen toiseksi. Seuraavana vuonna klubi organisoi ”sopusuhtaisen ruumiinkehityksen ja plastillisen kauneuden kilpailut”. Tässä kisassa – jota voidaan pitää suomen ensimmäisinä kehonrakennuskisoina – ensimmäiseksi sijoittui Bruno Zilliacus, Allenin tullessa hopealle.

Näiden koitosten jälkeen Allen ryhtyi valmentajaksi ohjaten klubin harjoituksia. Tulosta synty, josta kirkkaimpana todisteena Verner Weckmanin Olympia-kultamitalit sekä Ateenasta 1906 että Lontoossa 1908. Karl Allen levitti painitaitoa myös muille paikkakunnille valmentaen mm. Tampereella, Oulussa ja Porissa. Kovalla työllä ja innostuksella paini nousi ympäri maata suorastaan kansallisurheilun asemaan, ei vähiten Carl Allenin ja Atleettiklubin tekemän pioneerityön ansiosta.

Rauta nousee

Kuten edellä on todettu HAK järjesti painonnostokisat ensimmäisessä näytöksessään 1892 ja kymmenen vuotta myöhemmin painin SM-kisojen yhteydessä. Vuoteen 1904 mennessä laji yleistynyt siinä määrin että seura isännöi ensimmäiset painonnoston Suomen mestaruuskilpailut. Näihin aikoihin punnukset ja suorituksetkin olivat hyvin erilaisia nykypäivän standardeihin verrattuna, kisoissa tehtiin sekä kahden että yhden käden suorituksia – tempauksia, työntöjä ja punnerruksia – ja usein kisattiin siitä kuka punnersi punnusta eniten. Ensimmäisissä SM-kisoissa oli sentään painoluokat – yli ja alle 75 kiloisille.

Näiden kisojen jälkeen painonnosto omana lajinaan hiipui painin noustessa vahvojen miesten ylivoimaiseksi suosikiksi. Vain klubin Rudolf Ekström panosti painonnostoon ja vuoden 1920 Olympialaisiin hänet lähetettiinkin ainoana suomalaisena kilpailemaan lajissa. Pari vuotta tämän jälkeen Bruno Nyberg, jota voidaan pitää modernin painonnoston isänä maassamme, aloitti Helsingin Atleettiklubilla painijana, mutta löysi pian kutsumuksensa punnusten puolelta. Painonnoston suoritukset ja painoluokat olivat nyt kansainvälisesti vakiinnutettu ja vuonna 1934 järjestettyjen Suomen mestaruuskilpailuiden tulokset hyväksyttiin ensimmäisiksi virallisiksi Suomen ennätyksiksi. Kisojen jälkeisenä päivänä pidettiin Suomen painonnostoliiton perustamiskokous – missäpä muuallakaan kuin Helsingin Atleettiklubin huoneistossa.

Ylisivistynyttä nekkailua

Nyrkkeily – jota voidaan pitää atletiikan kolmantena päälajina – ei kuulunut suomalaiseen kansanperinteeseen, eikä Atleettiklubilla ollut sen maahantuomisessa niin merkittävää osaa kuin kahden ensimmäisen päälajin modernin painin ja painonnoston kohdalla. Itse asiassa nyrkkeily kohtasi vahvaa kritiikkiä lehdistössä, jopa joidenkin painivaikuttajien taholta. Aivan kuten punnusten nostelua ja mattopainia sukupolvea aikaisemmin, pidettiin lajia raakana ja sivistymättömänä – tai jopa ”ylisivistyneenä” kieroutumana kuten klubin painihistorioitsija Heikki Lehmusto asian näki.

Kuitenkin kun Amerikkalainen ammattinyrkkeilijä Jack Dempsey iski itsensä maailmanmaineeseen ja miljonääriksi ottelu ottelulta, niin alkoi kiinnostus voittaa kritiikin Suomessakin. Vuonna 1923 perustettiin Suomen nyrkkeilyliitto ja järjestettiin ensimmäiset SM-kisat. Näissä karkeloissa ei klubilaisia vielä ollut mukana, mutta seuraavana vuonna oltiin jo mitaleilla.

Kolmekymmentäluvulla Suomen Työväen urheiluliitto eli TUL oli mahtitekijä sekä painin että nyrkkeilyn alalla, mutta sen urheilijat evät voineet kilpailla ”porvarien kisoissa” kuten Olympialaisissa, joten moni tullilainen loikkasi porvariseuraan. HAK sai näin riveihinsä huipputason kamppailijoita joista mainittakoon kaksinkertainen Olympiavoittaja Väinö Kokkinen ja ehkä kaikkien aikojen kuuluisin suomalainen ammattinyrkkeilijä Gunnar Bärlund. Vuoden 1952 Helsingin Olympia-kisoissa Harry Silander, joka oli oppinut nyrkkeilyn alkeet rintamalla, taisteli kotimaalleen ja kotiseuralleen, Helsingin Atleettiklubille, pronssia sarjassa alle 81 kiloa. Silanderin mitali oli klubin kolmastoista – ja toistaiseksi viimeisin – Olympiamitali.

On ja pysyy!

Nykyisin Kaapelitehtaalla sijaitseva Helsingin Atleettiklubi täyttää ensi vuonna 125 vuotta. Tällä hetkellä aktiivisia lajeja ovat nyrkkeily, voimannosto ja kädenvääntö. Vaikka klubilaisten yhteishenki on pysynyt korkealla niin seuran tunnettavuus ja kisamenestys ei ole vuosiin yltänyt alkuaikojen tasolle. Tuleva juhlavuosi ja yleinen kiinnostus monipuolista voimailua kohtaa antaa klubin tuoreelle puheenjohtajalle Jere Parkkoselle kuitenkin intoa ja varmuutta, ” Näen, että tulevaisuudessa Helsingin Atleettiklubi on myös kilpailutuloksien valossa maamme johtava voimailuseura.  Siihen menee joidenkin lajien kohdalla vuosia, mutta näin tulee tapahtumaan.”

Kun Emil Carlson ystävineen vuonna 1891  perusti seuran niin klubilaiset joutuivat taistelemaan juurruttaakseen voimailun maahamme. Nyt tuo taistelu on ohi mutta puheenjohtaja näkee klubin saaneen uuden tehtävän, ”Nykyisessä yhteiskunnassa, jossa ei juuri mikään ole pysyvää, on selvä tilaus pysyvyydelle edes jonkin suhteen.  Me vastaamme omalta osaltamme tuohon tarpeeseen.” Helsingin Atleettiklubi on maamme vanhin ja kaunein voimailuseura – ja sellaisena pysyy!

 

Kirjoitanut: Jasse Junkkari (Julkaistu FightSportissa 2015)

Helsingin Atleettiklubin verkkosivut: http://www.hak.fi/

 

 

 

 

Historia 1: Könnin Jiujutsu-plagiointi (1896)

Kirja: Japanesiska studier och skizzen (1896)

Luku: Hvad framiden måhända bär i skötet ( s. 11-17)

Kirjoittaja: Könni Zilliakcus ( 1855-1924)

Kieli: Ruotsi

Anti: Jiujutsu tullut Kiinasta Japaniin. Jiujutsussa käytetään vastustajan voimaa ja hyökkäystä tätä itseään vastaan. Ihmisen anatomian tuntemin on tärkeällä sijalla. Jiujitsussa on otteita joilla voi taittaa vastustajan raajan tai niskan, tai jopa tappaa tämän nopeasti. Lajin omaksuminen vaatii itsehillintää, ketteryyttä ja nopeaa hahmotuskykyä. Jiujutsun strategiaa voi käyttää myös isomman mittakaavan kamppailuissa: kaupassa, politiikassa ja sodassa.

Taustaa ja huomioita:

Könni Zilliacus oli oppinut maailmanmatkaaja, kirjailija ja poliittinen toimija Suomen sortokausien aikana. Hän asui Japanissa puolitoista vuotta viettäen aikaa japanilaisten taiteilijoiden kanssa. Hän lähti maasta lokakuussa 1896.

Tekstissään Könni käyttää kirjoitusasua ”jiujutsu” ja kuvaa nopeasti lajin periaatteita ja tekniikoita. Artikkelin pääsisältö on kuitenkin geopoliittinen: kuinka Japani – jiujutsun taipuisaa strategiaa hyödyntäen – selviää kolonisaatioyrityksistä ja kilpailustaan Kiinan kanssa voittajana. Könni on saattanut saada vaikutteita kirjoitukseensa monestakin lähteestä ja omista kokemuksista, mutta allekirjoittaneesta on selvää että Lafcadio Hearnin artikkeli ”Jiujutsu”, kirjastaan ”Out of the East: Reveries and Studies in New Japan” (1895), on toiminut tärkeimpänä innoittajana ja tiedon lähteenä.

Monikymmen sivuisessa artikkelissa Hearn kuvaa jiujitsua käytännössä samoin tavoin kuin Zilliacus omassaan, ja jotkut toteamukset kuten ”hän auttaa vastustajaa murtamaan tämän oman niskan.” ovat käytännössä idettisiä. Hearn kertoo seuranneensa Jiujutsu harjoituksia ja keskustelleensa opettajan kanssa aiheesta. Tämä mestari nimetään herra Kanoksi, Kodokan judon luokaksi. Hearnin arikkelin pääsisältö tuo esiin kuinka japanilaiset ovat – jiujutsun oppien mukaisesti – ottaneet vastaan sen opin ja hyödyn mitä länsimaalaiset ovat tarjonneet mutta pitäneet kiinni omaista tavoistaan ja itsenäisyydestään. Artikkelin lopussa on ajatuksia silloin tuoreesta Japanin Kiinaan kohdistamasta valloitussodasta.

Täältä voit lukea Hearnin artikkelin ( tai vaikka koko kirjan): https://archive.org/details/writingslafcadi02heargoog

Tässä erinomainen akateeminen artikkeli jiu-jitsun historiasta ja sen poliittisesta sekä ”moraalisesta” vaikutuksesta ( esim. Gandhiin): http://ir.library.osaka-u.ac.jp/dspace/bitstream/11094/27407/1/38thirs_69.pdf

Jasse Junkkari

PS: Kiitos Ghitalle käännösavusta. Tak so mykke!

No Gi – No problems!

Tämä oli hyvä viikonloppu 🙂 Perjantaina sain poreilla kokeneiden budokoiden kanssa itsepuolustuksesta ja lauantaina pääsi pitkästä aikaa painimaan tosissaan.

Matkustin lauantai aamulla bussilla Valkeakoskelle reppu täynnä vanhoja manuaaleja ja kädessä makuupussi. Söin asemalla sushit josta Defendo- ja Krav Maga-expertti ”Mjölnir” tuli hakemaan minut Heraclesin salille.  Erikoisjoukkomme oli valmis toimintaan kun ninja-mies ”Rojola” hiipi seuraamme.

Silmäilimme läpi kaikki suomenkieliset jiu-jitsu-, itsepuolustus- ja lähitaistelumanuaalit vuodesta 1905 vuoteen 1960. Välillä kokeilimme kirjojen tekniikoita käytännössä mutta enimmäkseen opukset toimivat keskustelun ja demoamisen ylläpitäjänä. Meillä kaikilla kolmella on pitkä ja monipuolinen kamppailutausta mutta kuitenkin erilainen joka oli omiaan antamaan monenlaista perspektiiviä tekniikoihin ja ideoihin. Poreilu ja flow kesti alusta loppuun, eli kahdestatoista viiteen.

Viideltä alkoi BJJ treenit jotka sain kunnian ohjata. Kävimme läpi lempi tekniikoitani kilpparista alta ja päältä. Porukka otti hyvin vastaan ja teki just sitä mitä piti. Vastuuohjaajan Ville Mitikan kanssa oli alustavaa puhetta seminaarista – ja mielelläni tulen sellaisen Valkeakoskelle vetämään.

 

 

Kahdeksalta pääsin Mjölnirin kanssa kokeilemaan uppopalloa. Todella mielenkiintoinen laji. Ikäänkuin Rugbya veden alla.

Sain yöpyä salilla. Ensin tein pesän tatamille mutta sitten huomasin että soffasta saa avattua pedin – ainakin teoriassa. Nyin ja riuhdoin nivellettyä petiä vajaan tunnin, ennen kuin luovutin ja käperryin polvet suussa soffalle torkkumaan.

Aamulla viehättävä ambulanssinkuljettaja antoi minulle kyydin Hattulaan jossa BJJ-liiton NO-GI ( lukkopaini) SM-kisat järjestettiin. Niinkuin aina, liiton kisat oli järjestetty erinomaisesti ja ottelut rullasi hyvin. Odotellessani omaa vuoroani moikkailin vanhoja tuttuja, kuten Joni Kyllöstä, ja luin kirjaa Temppeliherrosita. Noin puolituntia ennen otteluani pyörittelin paikat auki ja tein nopeat sykkeennostot. Vastassa minulla oli entuudestaan tuntematon Ilmari Leppänen, mutta opin tuntemaan hänet ( hänen voimansa ainakin) kymmenen minuutin ottelun aikana 🙂 Ilmari shoottasi minut kumoon jonka jälkeen loppu aika taisteltiin kilpparissa – minä alla Ilmari päällä. Sain kolme hetkellistä onnistumista, grambyroll puikkaus karavaatista ja pako giljotiinista, mutta totuuden nimissä ottelu meni yhteen maaliin ja pisteilla 16-0 Leppäselle.

Sarjani voitti Jesse Urholin, Leppänen sai hopeaa ja minä pronssia. Mutta ennen kaikkea sain kamppailla, ja tavata vanhoja sekä uusia ystäviä. 🙂

 

Ota erä jos uskallat Tuomas Simola ;)

Mä haastoin Tuomas Simolan vapaaotteluun jo pari vuotta sitten, ja siitä lähtien Simolanpoika on uhonnut netissä sitä sun tätä. Lauantaina No-Gi SM kisoissa kun olin valmistautumassa otteluuni alkoi Simola huudella mulle jotain mukahauskaa. Vastasin silloin ja sanon nyt uudestaan että jos Simola haluaa vapaaottelua kokeilla niin turha haastaa lätkänpelaajia vaan tulee häkkiin mun kanssa ottelemaan niin lyön rääväsuulle reijän päähän!

Tässä on mun kehääntulobiisi jos Simolanpoika uskaltaa tarttua haasteeseen:

Blogi intro-video

Tässä pikku intro ja nopea vilaus kirjoihin joiden taustoja, sisältöä ja tekniikoita tulen käsitelemään. Kuvaus-, editointi- ja esiintymistaidot paranevan toivottavasti pikkuhiljaa 🙂

Brasilialaisen Jiu-Jitsun historia

 Jiu-Jitsun historia – pehmeän taidon matka Japanin taistelukentiltä Brasilian rannoille ja teräshäkistä kansainvälisille kisatatameille.

Japani ja Samurait

Legendan mukaan Intialaiset askeetti-munkit kehittivät jiu-jitsun puolustautuakseen roistoja ja villieläimiä vastaan yli kaksi tuhatta vuotta sitten, ja että myyttinen hahmo, zen patriarka boddhiharma, opetti tämän taidon kiinalaisille josta se sitten kulkeutui Japaniin, missä samurai-soturit omaksuivat sen osaksi koulutustaan.

Samurai-sotureita

Jiu-jitsu, jonka voi kääntää sanoin ”pehmeä taito”, sain nimensä Japanissa, nousevan auringon ja samuraiden maassa. Monen sadan vuoden ajan eri klaanit taistelivat vallasta, käyden sotaa jousin, keihäin, miekoin, tikarein ja tarvittaessa paljain käsin. Syntyi monia sotataitoon keskittyneitä kouluja jotka opettivat strategiaa sekä aseellista taistelua ja aseetonta, tai lähes aseetonta, käsikähmää – jiu-jitsua. Vihdoin, 1600-luvun alussa taistelut loppuivat kun sotapäällikkö Tokugawa otti saarivaltion hallintaansa. Japani eristäytyi muusta maailmasta ja seurasi yli 200 vuoden rauhan aika. Samurai-luokan jäsenet olivat yhteiskunnassa etuoikeutetulla asemassa mutta pitivät kiinni sotaisista perinteistään ja jatkoivat taistelulajien harjoittamista ja kehittämistä. Jiu-jitsu tekniikat, kaadot, hallintaotteet ja murtamiset, siirtyivät verisiltä sotakentiltä virkavallan, linnanvartioiden ja henkivartioiden käsiin. 1800-luvun puolessa välissä Japanin oli vihdoin avauduttava maailmalle, kun Amerikkalainen sotalaivue amiraali Perryn johdolla, saapui kutsumatta sen rannoille. Seurasi vallankumous jossa Tokugawa suvun hallinto syrjäytettiin ja valta palautettiin Japanin keisarille. Näihin aikoihin eri jiu-jitsu koulujen väliset haasteottelut olivat sekä suosittuja että rajuja.Vuonna 1882 Jigoro Kano, samurai suvun kasvatti ja intohimoinen taistelutaitojen harjoittaja, perusti oman koulun nimeltä Kodokan jonka riveihin hän värväsi monia taitavia jiu-jitsukoita. Kano nimesi modernisoidun systeeminsä judoksi. Kodokanin ottelijat saavuttivat mainetta ja kunniaa voittaen lähes kaikki käymänsä ottelut muiden tyylien edustajia vastaan.

Vuosisadan vaihteessa Amerikassa ja Euroopassa oltiin hyvin kiinnostuneita nousevan auringon maan tavoista, ja vuonna 1905 herra Kano päätti lähettää Tomita Tsunejiron sekä nuoren Mitsuyo Maedan esittelemään ja opettamaan tyyliään Yhdysvaltoihin. Meadan ja Tomitan tiet erkanivat pian uudelle mantereelle saapumisen jälkeen kun seikkailunhaluinen nuorukainen lähti maailmalle elättäen itsensä opettamalla itsepuolustustaitoja ja otellen menestyksekkäästi länsimaalaisia nyrkkeilijöitä ja painijoita, jopa toisia japanilaisia jiu-jitsukoita vastaan. USAsta hän matkusti Eurooppaan – Englantiin, Belgiaan, Portugaliin ja Espanjaan, aina jiu-jitsun ilosanomaa julistaen. Juuri Espanjassa Maeda sai kuuluisan lempinimensä ”Conde koma” – vapaasti käännettynä ”Luvun lasku” tai ”Kohta kooma”. Euroopasta hän palasi takaisin Amerikkaan, mutta tällä kertaa latinalaiseen Amerikkaan. Cuuban ja Mexikon kautta hän taisteli tiensä aina vaan etelänpään saapuen viimein vuonna 1914 Brasiliaan. Täältä hän löysi itselleen oppipojan joka tulisi toimimaan historian mahtavimman kamppailu-perheen, Gracie-klaanin, johtajana.

Brasilia ja Graciet

Uudessa kotikaupungissaan Parassa, Maeda jatkoi jiu-jitsun tunnetuksi tekemistä opettaen ja näytöksiä antaen. Yksi hänen innokkaimmista oppilaistaan oli teini-ikäinen Carlos Gracie, jonka isä oli saanut houkuteltua tämän aloittamaan kamppailulajit jotta poika pysyisi pois pahanteosta*. Carlos opiskeli jiu-jitsua mestarin opissa muutaman vuoden kunnes joutui muuttamaan Rio De Janeiroon. Hän kuitenkin jatkoi harjoitteluaan nuorenpien veljiensä kanssa ja vuonna 1925 hän avasi oman jiu-jitsu koulunsa. Todistaakseen tyylinsä tehokkuuden ja kehittääkseen sitä eteenpäin veljekset haastoivat muiden kamppailulajien, kuten capoeiran, nyrkkeilyn, painin ja judon taitajia vapaaotteluihin jossa säännöt olivat hyvin vähäiset, usein olemattomat**. Näitä vapaaotteluja alettiin kutsua nimellä vale-tudo, eli ”kaikki käy”.

Kukaan veljeksistä ei ollut erityisen atleettinen, mutta Helio, nuorimmainen oli niin huonossa kunnossa että lääkäri oli kieltänyt häneltä kaiken fyysisen aktiviteetin***. Eräänä päivänä yksityisoppilas odotti Carlosta saapuvaksi pitämään hänelle itsepuolustustuntia. Kuusitoistavuotias Helio joka oli vuosia seurannut veljiensä harjoittelua ja opetusta ilmoittautui vapaaehtoiseksi opettajaksi siksi aikaa kun hänen isoveljensä saapuisi. Kun Carlos vihdon saapui, oli oppilas niin tyytyväinen Helioon että pyysi saada harjoitella tämän johdolla jatkossakin. Jiu-jitsusta tuli Helion intohimo ja hänestä kehittyi aikansa taitavin ottelija ja opettaja. Gracie veljekset olivat viriilejä miehiä ja tuottivat paljon jälkeläisiä. Käytännössä kaikki suvun jäsenet, varsinkin miespuoliset, kasvoivat jiujitsua harjoitellen ja jatkuvat haasteottelut auttoivat pitämään lajin realistisena sekä kehittämään tekniikoita ja strategiaa aina vain toimivammaksi.

Kun karate rantautui Brasiliaan 70-luvulla niin jiu-jitsukat legendaarisen Rolls Gracien, Carlosin pojan, johtamina haastoivat uuden lajin edustajat ottelemaan vale-tudo tyyliin, kaikki ottelut päätyivät karatekoiden nopeaan luovutukseen. Saman kohtalon koki full-contact 90-luvun alussa, kun Carlosin pojanpojat Renzo ja Ralph kuristivat potkunyrkkeilijät tajunnan rajamaille. Graciet opettivat taitonsa myös armeijalle ja poliisille sekä suvun ulkopuolisille oppilaille, joista monista tuli aikanaan menestyneitä ottelijoita ja opettajia. Esimerkiksi nykyisten huipputiimien, Brasilian Top-teamin ja Alliancen johtajat Murilo Bustamante ja Fabio Gurgel ottivat nuorina miehinä, vuonna 1991 osaa haasteotteluihin jossa jiu-jitsukat kohtasivat, ja jälleen voittivat, vanhan kilpakumppaninsa luta-livren edustajat.

Rankat vale-tudo ottelut eivät olleet kuitenkaan ainoa tapa haastaa itseään vaan jiu-jitsukat kehittivät turvallisemman kisamuodon jossa ei lyöty tai potkittu mutta joiden avulla jiu-jitsukat pystyivät arvioimaan ja kehittää omaa tekniikkaansa sekä fyysistä että henkistä voimaa. Vaikka tyyli oli kehitetty ylivertaiseksi ja Gracie-klaani oli suuri ja vahva, oli brasilialainen jiu-jitsu silti vielä pieni, lähinnä Rion alueelle keskittynyt, kamppailutyyli. Tilanne muuttui täysin vuonna 1993 kun Rorion Gracien, Helio Gracien vanhimman pojan luotsaama vapaaottelutapahtuma Ultimate Fighting Championchip (UFC) järjestettiin ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa, ja kymmenet tuhannet katsojat saivat, tai joutuivat, todistamaan brasilialaisen jiu-jitsun murskaavaa ja tukahduttavaa ylivoimaa.

UFC ja vallankumous

Rorion Gracie, Helion vanhin poika, muutti Los Angelesiin 80-luvun alussa ja alkoi opettamaan tuttavilleen itsepuolustusta autotallistaan käsin. Sukunsa perinteitä, sekä hyväksi havaittua markkinointistrategiaa vaalien, hän haastoi avoimesti muiden lajien edustajat otteluihin ilman sääntöjä. Pikkuhiljaa laji alkoi kasvattaa suosiotaan alueella ja Rorion kutsui veljensä avukseen opettamaan ja ottelemaan.

Jiu-jitsun maailmanlaajuinen vallankumous tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten – marraskuun kahdentenatoista päivänä 1993. Tällöin oteltiin historian ensimmäinen ”Ultimate Fighting Championship”. Rorion oli organisoinut tämän vapaaottelutapahtuman todistaakseen lopullisesti perheensä tyylin ylivertaisuuden ja valinnut vastuulliseen tehtävään nuoremman Royce veljensä. Ensimmäisessä ottelussaan brasilialainen demonstroi jiu-jitsulle ominaista kontrollia saaden ammattinyrkkeilijä Art Jimmersonin hätääntymään ja taputtamaan pelkän alasviennin ja mount-position johdosta. Toisessa ottelussa hän osoitti tyylinsä mattotaitojensa paremmuuden suhteessa Shoot-Fightinigin vastaaviin kuristaen silloisen Pancrase-mestarin Ken Shamrockin muutamassa minuutissa. Loppuottelussa Royce kohtasi vaarallisen Hollantilaisen iskukoneen Gerard Gordeaun. Tämä parimetrinen karate-, savate- ja potkunyrkkeilymestari oli tuhonnut aikaisemmat kaksi vastustajaansa tarkoilla mutta kovilla lyönneillä ja potkuilla. Royce ei antanut tämän lannistaa itseään, vaan luotti jiu-jitsun voimaan ja strategiaan. Hän ajoitti syöksynsä täydellisesti ja vei iskijän helposti maahan jossa Hollantilainen oli aseeton. Royce asemoi itsensä Gerardin selkään ja kaivoi kuristuksen jota epätoivoinen potkunyrkkeilijä yritti estää puremalla brasilialaisen käsivartta. Likainen temppu oli kuitenkin hyödytön Roycen position ja tekniikan ollessa ylivertainen ja kookas hollantilainen joutui taputtamaan pysyäkseen tajuissaan ja päästäkseen ahdingosta. Turnauksen kevyin kamppailija Royce Gracie oli voittanut ensimmäisen UFCn ja todistanut jiu-jitsun tehokkuuden tuhansien paikanpäällä olioiden, ja yli sadantuhannen televisiosta tapahtumaa seuranneen katsojan edessä. Jiu-jitsun maailmanvalloitus oli alkanut.

Seuraavina vuosina Royce jatkoi voittokulkuaan UFCssä, hänen isoveljensä Rickson ja Royler sekä serkkunsa Renzo, Ralph, ja Ryan ottelivat voitokkaasti muissa vapaaottelutapahtumissa Yhdysvalloissa, Brasiliassa ja Japanissa. Samaan aikaan perheen järjestömies Carlos Gracie Jr, tai tuttavallisemmin Carlinhos, työskenteli organisoidun kisatoiminnan eteen aloittaen mm. Euroopan- ja maailmanmestaruuskisojen vuosittaisen järjestämisen.

Nykyään jiu-jitsu on levinnyt ympäri maailmaa ja sillä on satoja tuhansia harrastajia, se on turvallinen tapa otella, tehokas tapa kehittää kuntoa ja valmiuksia puolustaa itseään, sekä välttämätön taito nykypäivän vapaaottelijoille. Monille se on kokonainen elämäntapa johon kuuluu olennaisena osana – varsinkin itsensä – kunnioittaminen, kehittäminen ja haastaminen.

Jasse Junkkari (kirjoitettu v.2013)

*jiu-jistu historioitsija Roberto Pedreira esittää kirjassaan ”Choque” että Carlos olisi saanut alkuoppinsa lähinnä Maedan oppilaalta.

**Itse asiassa Gracien käymät ottelut olivat useimmiten jiu-jitsu- tai painiotteluita jossa iskut olivat kielletty. Vale-tudo otteluitakin käytiin ja ne yleistyivät ajan myötä.

***Kuvista päätellen Helio oli ainakin nuorukaisena hyväkuntoinen ja hän oli soutujoukkueen jäsen. Perinteinen tarina antaa kuvan Heliosta itseoppineena jiu-jitsu-nerona, mutta kirja ”Carlos Gracie – Creator of a fighting dynasty” esittää Carloksen Helion jiu-jitsu-opettajana ja mentorina.

PS: Artikkeli pitää yhä kutinsa, mutta luettuani kirjan ”Carlos Gracie – Creator of a fighting dynasty”  ja joitain Roberto Pereiran tutkimuksia olen saanut on kuvani  Gracie-suvusta Jiu-Jitsun historista Brasiliassa laajentunut entisestään. Vaikkakin Gracie-klaanin jäsenet olivat, ainakin lopulta,  vaikutusvaltaisimpia Jiu-Jitsun edustajia maassaan, niin 1900-luvun Brasiliassa toimi useita Jiu-Jitsun-taitajia jotaka ottelivat ja opettivat lajia. 50-luvulla paine omaksua kansainväliset standardit – eli sulautua Kodokaniin – oli kova, mutta varsinkin Graciet vastustivat judo-sääntöjen omaksumista. – Jasse Junkkari 10.3.2017

Historioitsija Hattonin haastattelu.

Suuresti arvostamani Kanadalainen painikirjailija ja historioitsija Nathan Hatton kertoo Catch-as-catch-can-painista. Nathan on kirjoittanut kaksi kirjaa jotka käsittelevät painin historiaa Kanadassa -”Rugged Game” ja ”Trashing Seasons” . Esiksimainitussa on oma lukunsa suomalaisista painijoista nimeltä: ”Fighting Finns”.

 

Catchiä HIPKOlla.

Allekirjoittanut Häkkiradion Tuomas Kuparisen haastateltavana HIPKOlla 2014. Kerron Catch-painista ja omasta tutkimusmatkastani lajin parissa.

Voimakonna ja puukonheittoa.

Olin kaverini Teron kanssa metsärekellä kesäkuussä 2015. Sää oli aurinkoinen lähtiessä ja palatessa, mutta luonnollisesti koko retken ajan satoi. Otin mato-ongen mukaan, mutta metsästä ei löytynyt madon matoa. Kyhäsimme nuotion ja lämmittelimme sen äärellä viskiä naukkaillen ja maailmaa parantean.

Olimme juuri puhumassa shamaaneista ja voimaeläimistä kun viereeni kömpi rupikonna. Olin ajatellut jotain uljaampaa voimaeläintä itselleni, mutta kohtalo ohjasi voimakonnan luokseni ja siihen oli tyytyminen.

Yövyimme teltassa. Alusta oli teitysti kuhmurainen ja kostea kuten asiaan kuuluu. Ammulla ennen paluuta heitin muutaman kierroksen sissipuukkoa ( Gerberin huonoa heitoa ei lasketa).

Vielä voimakonnastani. Viime kesänä olin yksin metsässä mato-ongella. Matoja oli purkki täynnä mutta lammessa ei ollut kalan kalaa. Aloin heitellä uutta, Amerikasta ostamaani, Kershaw-taittoveistäni mäntyyn. Ei mennyt ”päin mäntyä” vaan lensi ohi varvikkoon. Menin hakemaan sitä. En löytänyt veistäni vaan rupikonnan. Veitsi oli muuttunut voimakonnaksi! Syötin sille kaikki madot ja lähdin kotiin ilman kalaa ja puukkoa.

Sen pituinen se.

Kari Aittomäki – Kontaminaattori

Kari Aittomäki – Kontaminaattori

Kamppailulajit halutaan usein nähdä harrastuksina joiden päämäärä on rehti urheilu ja itsensä kehittäminen. Kari Aittomäki katsoo lajeja syvemmälle – pimeyteen.

Kamppailu verissä

”Mä näin ensimmäisen verityöni kun mä olin neljä.” Aittomäki syntyi kuusikymmentäluvun alussa Kankaanpäässä. Sukunsa miehet eivät väkivaltaa kammonneet ja tappelutemppuja Kari oppi näiltä jo nassikkana. Painiskelua ja nekkailua tuli myös treenailtua. Teini-ikäisenä Kari tutustui karateen. ”Karaten kurinalaisuus paukahti saman tien. Sain raivon uomiin”. Kahdeksankymmentäluvulla intohimosta tuli työ – Aittomäki ohjasi treenejä Kokkolan Veikoissa ja karaten aluetoimintaa pohjoisessa Suomessa. Mutta treeninveto ja järjestötoiminta oli pois omasta kehittymisestä ja mies muutti Helsinkiin harjoittelemaan pääkallopaikoille – Niinikedon Ju-jutsuklubille ja Matsuoin Genbukaille. ”Treenejä saattoi pahimmillaan olla kolmetkin illassa, itteeni oikeen ihmettelen. Ja kaikki muukin tarjonta piti käydä kattomassa, kwondoakin sätkin kunnes suutuin.” Aittomäki myös kierteli seminaareja aktiivisesti ja reissasi maailmalla – Ruotsissa, Venäjällä, Hollannissa, Ranskassa, Espanjassa, Englannissa, Thaimaassa, Kiinassa ja Japanissa – koko ajan oppia etsien. 90-luvun alussa mies yritti juurruttaa Kyokushinkai-karatea Suomeen – Kaapelitehtaalle tarkemmin ottaen. Tuohon aikaan vapaaottelu ravisteli kamppailumaailmaa. ”Vapaaottelu on parasta mitä on keksitty sitten ruutiaseen.” Aittomäen porukka oli ajan hermoilla – he treenasivat karaten lisäksi Larry Hartselilta opittuja koukkupainiotteita ja nyrkkeilymäistä päähän lyömistä. Kun erilaisia vapaaottelutapahtumia alettiin Suomessakin järjestämään vuosituhannen vaihteessa tuli Aittomäki tunnetuksi jämäkkänä kehätuomarina, ja hänen suojattinsa Kokkolan Kamppailu Klubilta kovapäisinä myllyttäjinä. Aikoinaan Budo-Expressiin ja Budokaan kynäillyt Aittomäki on viimeiset kymmenen vuotta kirjoitellut Potku.net kamppailufoorumille herättäen usein keskustelua kokemuksillaan ja näkemyksillään. Kumpaakaan ei mieheltä puutu.

Myrkyn vaikutus

”Pentuna pitää opetella olemaan liikkumatta sillon kun käsketään. Toisaalta täytyy tehä voltteja – capoeraa ja parkouria. Nuoren jätkän pitää mennä sinne valojen alle ottaa turpaansa. Vanhana hakea kineettisiä ketjuja ja sisäisiä juttuja. Ja kaikkea siltä väliltä. Silloin se seuraa ihmisen normaalia kehityskaarta.” Toteaa nyt jo yli viisikymppinen kamppailuveteraani joka näkee että kaikilla lajeilla ja opettajilla on jotain annettavaa. ”Pitää unohtaa itsensä. Sillä ei ole väliä mitä minä osaan, sillä on väliä mitä toi osaa. Ja nyt mä otan sen siltä. Sitten meen kotiin ja annan myrkyn vaikuttaa.” kuvailee Kari tapaansa oppia. Aittomäki jonka mielestä ”kunnioitus on ase” vieroksuu Budo-lajeissa esiintyvää elitismiä ja teennäistä hierarkiaa jonka näkee Japanin sääty-yhteiskunnan ilmentymänä. Hyvää oppimistilannetta hän luonnehtii seuraavasti: ”Se on vuorovaikutussuhde. Ei ylhäältä alaspäin. Jos mulla talenttia on, niin mä saa aika hyvät bileet aikaseksi. Mun treeneissä on aina kivaa. Vaikka tekis kipeetä ja pelottaiskin. Mut siellä on jännää ja kivaa.”

Ponnistuslauta

”En tunne ketään joka ei olisi ollut tyytyväinen että on ollut edes lyhyt urheilu-ura. Se nostaa elämisen tasoa.” Seura-aktiivina ja valmentajana toiminut Aittomäki painottaa että lupaavia kisaajia ei saisi nakittaa seuratehtävään – ohjaajiksi, tai edes pyyhkeitä viikkaamaan. Nuorella on vastuu itselleen katsoa kuinka pitkälle pääsee.

Kari on nähnyt läheltä useimpien kamppailu-urheilulajien rantautumisen Suomeen – karaten, taekwondon, potkunyrkkeilyn, thai-nyrkkeilyn ja vapaaottelun. Hän ei kuitenkaan näe kisaamista päämääränä vaan välineenä, tai ”ponnistuslautana” kuten mies itse asian ilmaisee. ”Se on väkevä paineensietoharjoitus. Yksi matsi opettaa enemmän kuin vuosi salilla. Mutta silloin kun hengen lähtö on lähellä, niin siinä tilanteessa nää pelit voi kääntyä itseään vastaan. Varsinainen maali on se kun miekka tai pistin tulee esille. Ja niitä tilanteita on joka päivä. Tää on saatanan ruma maailma.”

Loputon pimeys

Aittomäki uskoo että kukin ammentaa kamppailulajeista oman tarpeensa ja potentiaalinsa mukaan: ”Joillekin se on pelkojen voittamista tai itsetutkiskelua. Mutta niille jotka ovat syntyneet loputtomaan pimeyteen – joille väkivalta on luonnollista – heille nämä lajit antavat varsinaisen käsittelytavan. Silloin pystyy kohtaamaan itsensä – myös ne rumat puolet, joita meidän kulttuuri pyrkii tukahduttamaan.” Hän heittää vertauksen kunnon naisesta jota ei muka ikinä paneta, ja palaa takaisin väkivaltaan: ”Se on ok, sua voi vituttaa, ja jopa pelottaa, ja voit kokea murhanhimoa. Ja se on täysin luonnollista. Kamppailulajeissa nää tunteet voi kanavoida.”

Aittomäki kokee nykypäivänä olevansa lähinnä kuriositeetti ja epäilee onko hänellä mitään sanottavaa normaalille ja tervepäiselle ihmiselle: ”Pikemminkin mulla on kontaminoiva vaikutus.”

INFO BOX

Kari Aittomäki – monivaikuttaja

Syntynyt: Kankaapäässä 1961

Laji: Kontrolloitu väkivalta

Ura: Tuli tunnetuksi ennen kaikkea vapaaottelun alkuaikojen monivaikuttajana ja legendaarisen Finnfight vapaaotteluiltojen kehätuomarina.

Muuta: Kehitti vuosituhannen lopulla Jukka Mäkysen kanssa Combat Karaten.   Kirjoitti aikoinaan artikkeleita Budo-Express ja Budoka kamppailulehtiin. Nykyään jakaa ajatuksiaan potku.net kamppailufoorumilla ja harjoittelee omissa oloissaan.

(Artikkeli julkaistu Fight-Sport lehdessä numrossa 6/2015. Kirjoitaja: Jasse Junkkari)