Matka käärmeenpesään

Muistan kun alle kouluikäisenä isäni kertoi minulle, kuinka hänen ollessaan nuori kaupunkiin saapui sirkus, jossa esiintyi catch-as-catch-can-painijoita, amerikkalaisia show-miehiä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin taputan painisalin molskia Wiganissa, Englannissa. Paikka on catch-sali, josta on show kaukana – sali on ”the Snake Pit.”

Mutkia matkassa

Pyhiinvaellusmatkani alkoi tostaiaamuna 23.8.2011 Olin juuri lopettanut vuoroni helsinkiläisessä plusmiinus täysi-ikäisille suunnatussa yökerhossa. Heitin repun selkääni, passin farkkujeni taskuun ja lähdin ajamaan kohti ”Turun Heathrowta”, lentokenttää josta asiakastyytyväisyydestään tunnettu Ryanair lentää Lontoon Stanstedin-kentälle. Asioidessani vastaanottotiskillä sain maksaa ylimääräiset 60 euron check-in-maksun, sillä en ollut osannut tehdä lähtöselvitystä verkossa. Osasin sentään ostaa liput, mutta niidenkin loppuhinnaksi tuli 80 euroa ilmoitetun 45 euron sijaan. Kolmen tunnin lento sujui rattoisasti FightSportin uusinta numeroa lukiessa, vaikkakin kannessa komeileva Niko Puhakan kuva taisi aiheuttaa migreenikohtauksen vieressä istuvalle kukkahattu-tädille. Laskeutumisen lähestyessä Ryanairin avuliaat lentoemot myivät hyväuskoisille turisteille edulliseen 30 euron ale-hintaan junalippuja Lontoon keskustaan. Allekirjoittanut meni tietysti tähänkin halpaan (paluumatkalla maksoin bussimatkasta 10 euroa). Seikkailtuani tovin Lontoon kuuluisassa underground-verkostossa pääsin vihdoin ihmisiä ja autoja vilisevälle katutasolle. Kun olin selvinnyt muutamasta läheltäpiti-kuolemasta taxikuskien kirotessa minua autojensa ikkunoista, aloin tajuta, että aivoihini syövytetty ”vasen-oikea-vasen-sääntö” ei toiminut katua ylittäessä yhtä hyvin Englannissa kuin Suomessa. Aivan kuten joku ulkomaalainen voisi helposti luulla että Perähikiä on kivenheiton päässä Helsingistä niin minäkin oletin lentolippuja Lontooseen maksellessa että Wigan on aamulenkin päässä Lontoosta. Ei aivan. Juna-asemalta sain tietää että matka kestäisi kolmisen tuntia ja lipulle tulisi hintaa vaivaiset 140 puntaa. Selvittyäni paskahalvauksesta suuntasin linja-autoasemalle. Lunastin paikan seuraavana päivänä lähtevään kyytiin. Hinnaksi tuli kolmekymppiä ja matkan suunniteltu kesto neljä tuntia. Heitin reppuni halvimman hostellin halvimpaan huoneeseen ja lähdin etsimään Lontoon isointa vanhojen kirjojen kauppaa. Kartalla matka näytti kohtuulliselta.

Jo ennen kuin opin lukemaan vietin paljon aikaani kirjastossa tutkien budo-kirjojen kuvia, ja viimeiset neljä vuotta olen kolunnut jokaisen vastaantulevan divarin kartuttaen vanhojen paini-, nyrkkeily- ja jujutsukirjojen kokoelmaani. Täällä jos jostain näitä kirjoja pitäisi löytää. 1900-luvun alkuvuosina, ennen ensimmäistä maailmansotaa, Lontoo oli ammattipainin Mekka Euroopassa. Sellaiset lajipioneerit kuin Yokio Tani ja Mitsuyo Maeda ottelivat täällä niin jujutsu kuin catch-as-cach-can säännöillä ja opettivat brittiherrasmiehille itsepuolustusta a la Nippon. Vuonna 1908 Lontoon olympialaisissa catch-paini oli ohjelmistossa ensimmäistä kertaa, mutta parissa kymmenessä vuodessa olympialaisten vapaapaini sai uuden nimen ja uudet säännöt.

Jalan pohjat rakkuloilla saavuin divarin ovelle, viisi minuuttia liian myöhään. Se oli suljettu. Käännyin takaisin ja pysäytin vasenta kaistaa ajavan taxin, joka vei minut hostellin ovelle. Kun pääsin sänkyyn, sammuin kuin kuristettu.

Wigan palloilu- ja paininiityt
Seuraavana päivänä linja-auto eteni moottoritietä kävelyvauhdilla. Matka oli kestänyt jo yli seitsemän tuntia. Olimme juuttuneet pahimpaan kesälomaruuhkaan. Onneksi olin ottanut painihistoriikkejä mukaan. Yhdestä niistä sain lukea että aikoinaan oli käytössä sanonta, jonka mukaan kun Wiganin hiilikaivoksesta nosti ylös miehen, oli hän joko painija tai rugbyn pelaaja. Usein kumpaakin. Kun viikko ennen lähtöäni kerroin eräälle kaverilleni tulevasta matkastani, ei hän tiennyt mitään painijoista, mutta osasi kertoa että Wiganista tulivat saarivaltion häijyimmät jalkapallohuligaanit. ”Sopii kuvaan”, ajattelin. Wigan on osa isompaa Lancashiren lääniä ja kaupungin pääelinkeino 1700-luvulta aina viime vuosikymmeniin asti on pyörinyt hiilikaivosten ympärillä. Alueen maasto on laajaa tasaista niittyä ja niitä katsellessa on helppo kuvitella entisaikojen työmiehet pelaamassa jalkapalloa ja rugbya tai painien mittelemässä voimia ja taitoja vihreällä nurmikolla.

Carroll ja Ketonen Wiganissa 1911

Mutta mikä tekee Lancashiresta ja erityisesti Wiganista kamppailullisesti niin merkittävän alueen? Kun muualla Englannissa, ja käytännössä koko Euroopassa, painittiin perinteisiä pystypaineja tarkasti rajattuinen otteineen (esim. Suomessa sylipaini, jossa ristivyöotteella piti kaataa vastustaja alleen) niin Wiganissa painittiin vapaasti käyttäen kaikkia mahdollisia otteita ja tekniikoita, joilla saatiin vastustaja selälleen, tai luovuttamaan voitto toiselle. Vuosisadan vaihteessa tämä tyyli, joka tunnettiin nimillä ”loose-style”, ”Lancashire-wrestling” ja ”catch-as-catch-can”, valloitti Pohjois-Amerikan kiertelevien ammattipainijoiden ottaessa painitavan omakseen. Yksi tällaisista atleeteista oli 1888 Tampereella syntynyt Väinö Ketonen. Parikymppinen Ketonen voitti kreikkalaisroomalaisessa eli ranskalaisessa painissa suomenmestaruuden kevyessä sarjassa vuonna 1910. Ensimmäisen maailmanmestaruuden tämä suomalainen körmyniska voitti brittiläiseltä lupaukselta, Jack Carrollilta 28.8.1911. Paikkana Wiganin rugbykenttä, tyylinä ”catch-as-catch-can”. Seuraavat kaksikymmentä vuotta Väinö kierteli Pohjois-Amerikassa keräten mainetta aikansa yhtenä taitavimpana painijana. Vuonna 1923 Ketonen voitti mestaruuden Billy Rileylta, wiganilaiselta ruttukorvalta, jonka nimi tulee jäämään historian kirjoihin kaikkien aikojen pahamaineisimman painisalin, Snake-Pitin, perustajana ja valmentajana. Puitteiltaan vaatimaton mutta kovista painijoistaan tunnettua 40-luvun lopussa perustettua salia kutsuttiin aikoinaan vain nimellä ”Riley’s”. Vuonna -77 kuolleen painivalmentajan nykypäivän MMA- ja pro-paini-nörttien parhaiten tuntemat oppilaat ovat varmasti Karl Gotch ja Billy Robinson, jotka kummatkin oppivat catch-painin Wiganissa yli puolivuosisataa sitten ja myöhemmin menestyivät Japanissa ammattipainijoina sekä valmentajina opettaen catchiä semmoisille japanilaisille MMA-pioneereille kuten Inoki, Fujiwara, Funaki ja Sakuraba. Juuri japanilaiset antoivat legendaariselle painisalille Wiganissa lempinimen ”the Snake Pit”. Yksi viimeisistä henkilöistä joille Riley opetti taitonsa oli Roy Wood. Toisin kuin nyrkkeilyä harrastavat veljensä teini-ikäinen Roy halusi oppia painimaan, joten 50-luvun lopulla hän suuntasi Rileyn salille. Harjoituksissa hänet ”murhattiin” säännöllisesti, mutta toisin kuin moni muu aloittelija hän palasi aina takaisin. Joidenkin vuosien päästä sali lopetti toimintansa. 70-luvun alussa isäksi tullut Roy ja muutama muu paikallinen halusi poikiensa alkavan harrastaa painia. Roy avasi vanhan salin ovet ja alkoi vetämään painikerhoa vanhan Rileyn antaessa käytännön vinkkejä ja painiopastusta. Kilpailumahdollisuuksien parantamiseksi opetusta täytyi muokata olympiatyylin vapaapainiin sopivaksi ja 80-luvulla clubi sai uudet tilat, joiden nimeksi annettiin ”Aspull Wrestling Club”. Näihin aikoihin ensimmäiset japanilaiset alkoivat tehdä pyhiinvaellus- ja oppimatkoja Wiganiin. Yhdeksänkymmentä luvulta lähtien Roy Wood on käynyt yli kymmenen kertaa nousevan auringon maassa opettamassa paikallisille ammattipainijoille lajin juuria, catch-painia.

Iltakahdeksalta, yhdeksän tunnin ajomatkan jälkeen, saavuin vihdoin Wiganiin. Vastassa minua oli Snake-Pitin puuhanainen Andrea, Roy Woodin tytär.

Training Day

Lauantaina yhden aikaan päivällä minä ja parikymmentä muuta catchistä innostunutta miestä odottelimme kolmituntisen leirin alkamista Aspull Wrestling Clubin a.k.a Snake-Pitin painimaton reunalla. Olin ainoa ulkomaalainen treenaaja, mutta silti, tai ehkä juuri siksi kaikki ottivat minut lämpimästi vastaan. Seuraavaksi sisään asteli charmikas harmaahapsinen seitsemänkymppinen mies (joka pystyy tehdä kylmiltään voltin eteenpäin..). Kyseessä oli leirin ohjaaja ja yksi viimeisistä elossa olevista Lancashiren painityylin taitajista, Roy Wood. Aluksi Roy piti pienen puheen, jossa toivotti kaikki tervetulleeksi ja haluavansa jakaa niitä kokemuksia ja tekniikoita, joita hän aikoinaan koki Rileyn salilla. Selittääkseen catchin suurinta eroa paremmin tunnettuun olympiatyylin vapaapainiin, Roy sanoin että catch-painissa alla olija ei voi vetää itseään levyksi ja passailla, vaan hänen täytyy tehdä töitä kääntääkseen tilanteen edukseen.

Sitten alettiin jumppaamaan. Aluksi salin ympäri juokseminen, haarahypyt ja syväkyykyt tuntuivat ihan peruslämmittelyltä, mutta kun kahdenkymmenen minuutin jälkeen puolet porukasta oli tippunut ringistä, oli selvää että harjoituksella testattiin ja kehitettiin treenaajien sisua. Kun rääkki vihdoin päättyi, painotti herra Wood kaikille kamppailu-urheilijoille tuttua totuutta ”Hienoista tekniikoistasi ei ole mitään hyötyä ottelussa, jos sippaat ensimmäiseen puristukseen.” Juomatauon jälkeen alettiin käydä läpi erilaisia tekniikoita. Tavara oli juuri sitä mitä oletinkin, vahvaa peruspainia erilaisine alasvienteineen, selätyksineen ja lopetuksineen. Brasilialaista jujutsua kymmenen vuotta harjoitelleena moni tekniiikka ,kuten palomiehenpyörä ja varvasote, olikin tuttu mutta toiset taas, kuten olkapäärevitykset, olivat täysin uusia – ja kivuliaita. Mestari jakoi oman oppi-isänsä Rileyn moton jonka mukaan parhaat painiliikkeet tuottavat tuskaa.

Vuorossa oli treenien viimeinen osio, harjoitusottelut. Säännöt olivat yksinkertaiset: selätys tai taputus, ei koiruuksia, ei kuristuksia. Muiden painijoiden istuessa ja tarkkaillessa vein isomman brittivastustajani alas kahdesta jalasta. Kahdeksantoista vuotiaana Amerikassa käymäni painiottelut alkoivat muistua mieleeni. Hetken kamppailun jälkeen sain kammettua kaverin hartiat maahan puolinelsonilla. Kättä päälle ja uutta ruttukorvaa niskasta kiinni. Syöksyin taas jalkoihin mutta uusi vastustajani oli hereillä ja nappasi tiukan kravaatin, pyörähti ympäri kiristäen otetta. Taputin etten pyörtyisi. Vaikkakin kuristukset ovat kiellettyjä niin on oma häpeä jos meinaa kuristua omaan käteensä. Pääsin vihdoin vaihtoon seuraamaan otteluja seinustalta. Meno oli reilua mutta intensiivistä. Catch-ottelussa ei lepäillä. Minut kutsuttiin taas keskelle. Tällä kertaa vastassa oli nuori lihaskimppu. Tilanteet vaihtelivat kummankin taistellessa vimmatusti ratkaisevan väännön saavuttamiseksi. Maitohappojen jyllätessä kehossa ajatus kellahtamisesta selälleen tuntui houkuttelevalta. Sujautin toisen koukun sisään ja lukitsin itseni vastustajan selkään. Viimeinen ponnistus ja kilpakumppanini taputti antautumisen merkiksi molskia samalla kun hänen hartiansa painuivat mattoon. Eräs päivän tekniikoista, lonkkien lähentäjiä venyttävä ja selän molskiin painava ”banana-split” oli tehnyt tehtävänsä. Pikaisen suihkun jälkeen suuntasimme kaikki läheiseen pubiin syömään, juomaan ja hahmottelemaan Snake-Pitin sekä catch-painin tulevaisuutta.

Japanin matkoja ja Olympialaiset

Sunnuntaina puoliltapäivin lähdimme Royn kanssa lounastamaan klassisen tammimetsän keskellä sijaitsevaan isoon puurakennukseen, joka oli aikoinaan toiminut latona, mutta jossa nykyään järjestettiin häitä ja muita kissanristiäisiä. Paikalla oli myös painivalmentajan isoveli, joka vielä työelämässä ollessaan toimi hiilikaivosmiehenä, aivan kuten heidän isänsä ja moni muu sen ajan wiganilainen. Kunnioitettavasta iästään huolimatta Roy vaikutti energiseltä herralta, joka viihdytti pöytäseuruetta tarinoillaan. Itse keskityin syömiseen sillä vaikka englannin kielen taitoni on suomalaisittain korkeatasoista, niin Lancashiren aksenttia ymmärrän yhtä hyvin kuin portugalia. Onneksi herra Wood vaihtoi puhetapansa ymmärrettävämpään muotoon, kun saavuimme hänen kotiinsa.

Roy kertoi yhden unelmistaan täyttyneen tänä kesänä, kun sai osallistua Lontoon Olympialaisiin Maria Dunnin vapaapainivalmentajana. Mitalia ei tullut, mutta hyvien muistojen lisäksi Roy sai omakseen virallisen Olympiasoihdun, samanlaisen jota hän oli ollut kantamassa. Vanha valmentaja oppi itse nuorena Rileylta catch-painia, mutta suurimman osan valmennustyöstään hän on tehnyt vapaapainin parissa. Japanilaisten kiinnostus Snake-Pittia kohtaan antoi hänelle kuitenkin mahdollisuuden pitää yllä vanhoja catch-taitojaan. Roy kertoi kuinka ensimmäisellä Japanin matkallaan hän joutui murtamaan erään hankalaksi heittäytyneen painijan jalan. Tämän tempun jälkeen japanilaiset olivat vakuuttuneita Royn taidoista ja tarjosivat hänelle paikkaa puroresuringu-valmentajana. Roylla oli kuitenkin työ ja perhe Englannissa, joten japanilaiset saivat tyytyä herran ajoittaisiin vierailuihin maassaan. Roy muistaa aikoinaan kysyneensä Rileyn mielipidettä judosta. Riley oli vastannut: ” Roy, kun tappelu alkaa, takkia ei pueta päälle. Se otetaan pois päältä.” Roy ei tunnusta seuraavansa vapaaottelua tai tuntevansa juurikaan brasilialaista jujutsua, mutta sanoi olevansa sitä mieltä, että tappelussa on hyvä jäädä kasan päällimmäiseksi. Illalla rugbypeliä seuratessani tämä periaate kävi järkeen entistäkin paremmin.

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan

Maanantaiaamuna pakkasin laukkuni ja valmistauduin kotiinpaluuseen. Matkani kulkisi junalla Lontooseen, josta tiistaiaamuna lentäisin Turun Heathrowlle. Keskiviikkona olisin taas taluttamassa plusmiinus täysikäisiä ihmisiä ulos oksentamaan. Roy Woodin valmennettavaksi saapui seuraavana päivänä legendaarisen japanilaisen ammattipainijan Fujinamin parikymppinen poika kolmen viikon teho-opetukseen. Mielestäni on luonnottoman luonnollista, että juuri japanilaiset, joilla itsellään on niin rikas kamppailuperinne, ovat nähneet suuren arvon meidän länsimaisessa painiperinteessämme. Ehkäpä he katsovat, että catch ei ole vain painia vaan vuosisatainen traditio ja Rileyn painisali ei ollut vain molskilattiainen mökki, vaan todellinen käärmeen pesä!

Kirjoittaja: Jasse Junkkari, julkaistu aikoinaan Fight-Sport-lehdessä.

PS: Jos olet kiinnostunut tutustumaan Catch-painiin käytännössä niin olet tervetullut allekirjoittaneen ohjaamaan seminaariin 18.3.2017 GB-Gymille. Tapahtuman FB-sivut: https://www.facebook.com/events/1705061759784268/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *