HAK – Painin, nyrkkeilyn, painonnoston ja kehonrakennuksen alku Suomessa.

Helsingin Atleettiklubi – Suomalaisen voimailun kehto

Voiman ylistys

Ihminen on aina ihaillut voimaa. Sitä on tarvittu jousen jännittämiseen, asumuksen rakentamiseen, pellon raivaamiseen, miekan heiluttamiseen ja moneen muuhun tehtävään jotka ovat olleet välttämättömiä hengissä pysymisen kannalta. Juhlatilaisuuksissa ja jopa raskaan työn lomassa ovat miehet mitelleet voimiaan osittain huvitukseksi ja virkistykseksi, osittain kunniaa ja arvostusta tavoitellen. Suomessa perinteisiä voimankoitoksia olivat mm. Miehen-, kärrynpyörän- ja kivennosto, väkikapulan veto, sekä syli- rinnus- ja housunkauluspaini.

1800-luvulla ”tieteellinen ruumiinkulttuuri” alkoi vallata alaa sivistyneistön piirissä ympäri maailman. Aatesuunta ammensi inspiraatiota antiikin kansojen historiasta ja sen mottona oli ”Mens sana in corpore sano”, suomeksi ”Terve sielu terveessä ruumiissa.” Suomessakin alettiin järjestämään erilaisia urheilutapahtumia, ja yliopistoissa, joissa ennen liikuttiin vain tanssin ja miekkailun tahdissa, aloitettiin systemaattinen voimistelun opetus. Kansainväliset sirkukset pysähtyivät Helsinkiin ja muihin suurempiin kaupunkeihin viihdyttämään maksavaa yleisöä. Näiden spektaakkeleiden suurimpia vetonauloja olivat voimamiehet, eli ”atleetit”.

Aatteen miehet

Kun Emil Karlson, parikymppinen kirjasitoja, palasi vuonna 1890 Saksan ja Tanskan opintomatkaltaan Helsinkiin oli pääkaupungissa jo useampi toimintansa vakiinnuttanut voimisteluseura, joissa kehitettiin ”terveyttä, ryhtiä, järjestystä ja sielunvapautta” erilaisten ruumiinharjoitusten avulla. Liikunnallinen nuorukainen ei kuitenkaan halunnut liittyä mihinkään niistä vaan: ”Hän tahtoi täällä kotimaassa toteuttaa niitä aatteita, joihin ulkomailla oli tutustunut.” . Niinpä helmikuun 23 päivä vuonna 1891 Karlson ystävineen perusti Helsingin Atleettiklubin, ja ryhtyi seuran puheenjohtajaksi sekä harjoitusten ohjaajaksi. Klubilaiset harjoittelivat painonnostoa, nuijavoimistelua, ihmispyramideja, saksalaista vyö- ja vapaapainia sekä silloin tällöin suomalaista sylipainia.

Seuraavan vuoden marraskuussa pitivät seuran jäsenet yleisölle avoimen näytöksen Palokuntatalossa. Tapahtumassa klubilaiset kisailivat mm. painonnostossa ja painissa. Esitys sai kiitosta ja kehuja paikalla olleilta ja sanomalehdissäkin, mutta sitten lensi ensimmäinen akateeminen kivi. Viktor Heikel – suomalaisen liikuntakasvatuksen luoja, ruumiinkulttuurin tutkija ja Helsingin Yliopiston professori sekä voimisteluopettaja – omasi näkemyksen jossa voimistelu merkitsi ruumiin ja hengen sopusointuista jalostamista kun taas atletiikka oli hänestä rappeuttavaa ja yksipuolista voiman hankintaa. Niinpä Heikel, joka itse ei HAKin näytöstä ollut katsomassa kirjoitti Nya Presiin nuhtelevan viestin, todeten mm. ”Muinaisen kreikan filosoofit ja runoilijat, joilla oli mainio tilaisuus tutkia atletiikan vaikutuksia vastakohtana sieluaelähyttävän ja terveyttätuottavan voimistelun vaikutuksille, puhuivat halveksuen aikansa atleeteista ihmisinä ”joiden sielu on uponnut lihapaljouteen” … Järjestäytyköön Atleettiklubi voimisteluseuraksi ja kirjoittakoon lippuunsa voiman, voiman ja taas voiman sijasta tuon tutun moton: terve sielu terveessä ruumiissa!”

 

Tästä alkoi kirjallinen kädenvääntö Viktor Heikelin ja Kööpenhaminan Atleettiklubin perustajan A.C. Meyern , HAKin puolestapuhujan välillä, mikä ei juuri eronnut nykypäivänä tyypillisistä – piikittelyä ja asenteellisuutta – sisältävistä foorumiväittelyistä.

”Hra Heikel on ehkä parempi sairasvoimistelija kuin kiistakirjoittaja. Vai tahtoiko hän saada todistetuksi, että ihminen, joka harjoittaa voimaurheilua, on tyhmempi ja elää lyhyemmän ajan kuin juoksija sekä muut urheilijat, jotka monastikin ponnistavat uskomattomiin saakka ehtiäkseen perille hevosenkavion verran ennen kanssakilpailijaa, mikä hra Heikelin mielestä ei näytä vahingolliselta.”

Kirjoitti Tanskalainen atleetti ja sanomalehtimies väittelyn viimeiseksi jääneeseen viestiinsä.

Kritiikki ei klubilaisia masentanut, mutta kun nuoren seuran aluille panija Emil Karlson lähti taas seuraavana vuonna opintomatkoille Eurooppaan niin sammui Helsingin Atleettiklubin toiminta nopeasti.

Ranskalaista Puolasta

”Onneton on se ammattipainija joka nyt minun jälkeeni tulee tänne Suomeen, sillä suomalaiset ovat hyvällä edistyksen tiellä, ja kun he kerran oikein oppivat painimaan, niin silloin he vasta ovatkin kerrassaan voittamattomia.”

Näin sanotaan lausuneen puolalaisen ammattipainijan Ladislaus Pytlasinskin painikurssinsa päättäjäisissä Seurahuoneella kevättalvella 1897. Pytlasinski – jota on kutsuttu ”painitaitomme luojaksi” – saapui esiintymään Ducanderin sirkukseen Helsinkiin hurmaten yleisönsä painitaidollaan, komealla ulkomuodollaan ja sivistyneellä käytöksellään. Miekkailunopettaja Maxmontanin aloitteesta tämä sata-kiloinen atleetti ryhtyi maksutta opettamaan pariakymmentä innokasta miestä ranskalaisen-, eli kreikkalais-roomalaisen painin saloissa. Toisin kuin perinteisissä suomalaisissa painityyleissä tai saksalaisessa vapaa- ja vyöpainissa, ranskalaista painia jatkettiin matossa jos vastustajaa ei saatu suoraan heitosta selälleen. Parterre-paini, jota myös matto-, vääntö-, ja sammakko-painiksi kutsuttiin, oli siis suomalaisille käytännössä tuntematonta. Pytlasinski kuitenkin antoi perinpohjaista opastusta niin matto- kuin pystyottelua silmälläpitäen, ja pari viikkoa kestäneen kurssin päätteeksi järjesti vapaaehtoisille tilaisuuden painia ranskalaisittain sirkuksessa. Moni kurssille ja painikisoihin osallistunut oli yliopistojen ja muiden arvostettujen laitosten viroissa. Jopa Viktor Heikel, joka vain muutamaa vuotta aiemmin oli niin kovin sanoin arvostellut HAKin toimintaa, oli mukana ranskalaisen painin ilosanomaa levittämässä. Kaikki eivät tästä painihuumasta kuitenkaan olleet innoissaan. Ivar Wilskman – ”Suomen urheilun isä”- kirjoitti mustelmiinsa näin:

”Päivälehdissä saatiin vähänväliä lukea kirjoituksia, joissa painia ja painijoita ankarin sanoin tuomittiin ja moitittiin. Painia sanottiin raa’aksi ja epäinhimilliseksi. Moitittiin varsinkin niitä henkilöitä, jotka olivat edellä mainitut kurssit järjestäneet sekä sirkuksesta pestatulta ammattipainijalta opetusta saaneet. Eritoten naismaailma, jota edusti varsinkin erään voimisteluseuran johtajatar, oli vallan ”haltioissaan sen skandaalin johdosta, mikä oli tapahtunut”.

Näissä mielipiteissään saivat naiset tietenkin kannatusta monen naisellisen miehenkin puolelta.”

Sirkuksen atleettien herättämää innostusta voimailuun ei kuitenkaan enää pystynyt sammuttamaan. Matkoiltaan palannut Emil Karlson alkoi samana vuonna aktivoimaan Helsingin Atleettiklubin toimintaa ja seuraavat vuosikymmenet seura toimi monien voimailu ja urheilulajien maahantuojana ja levittäjänä järjestäen harjoituksia ja kilpailuja sekä perustaen lajiliittoja.

Atleetti Allen

Lokakuussa 1898 HAK organisoi ensimmäiset Suomenmestaruuskisat kreikkalais-roomalaisessa painissa. Myös Pietarin Atleettiklubille lähetettiin muodollinen kutsu, mutta silti järjestäjät yllättyivät kun kutsuun vastattiin ja karkeloihin lähetettiin Georg Hackenschmidt. Tämä virolainen voimapesä, joka myöhemmin nousi maailman maineeseen ammattipainijana, voittikin kahdentuhannen katsojan edessä kaikki vastustajansa, napaten suomenmestaruus-tittelin mennessään. Enää ei vierasmaalaisille kutsuja lähetetty ja kahtena seuraavana vuonna mestaruuden väänsi omakseen järjestäjäseuraa, Helsingin Atleettiklubia edustava Carl Allen. Vuoden 1902 painikisat Allen jätti väliin mutta osallistui samassa yhteydessä käytyihin painonnostokilpailuihin sijoittuen toiseksi. Seuraavana vuonna klubi organisoi ”sopusuhtaisen ruumiinkehityksen ja plastillisen kauneuden kilpailut”. Tässä kisassa – jota voidaan pitää suomen ensimmäisinä kehonrakennuskisoina – ensimmäiseksi sijoittui Bruno Zilliacus, Allenin tullessa hopealle.

Näiden koitosten jälkeen Allen ryhtyi valmentajaksi ohjaten klubin harjoituksia. Tulosta synty, josta kirkkaimpana todisteena Verner Weckmanin Olympia-kultamitalit sekä Ateenasta 1906 että Lontoossa 1908. Karl Allen levitti painitaitoa myös muille paikkakunnille valmentaen mm. Tampereella, Oulussa ja Porissa. Kovalla työllä ja innostuksella paini nousi ympäri maata suorastaan kansallisurheilun asemaan, ei vähiten Carl Allenin ja Atleettiklubin tekemän pioneerityön ansiosta.

Rauta nousee

Kuten edellä on todettu HAK järjesti painonnostokisat ensimmäisessä näytöksessään 1892 ja kymmenen vuotta myöhemmin painin SM-kisojen yhteydessä. Vuoteen 1904 mennessä laji yleistynyt siinä määrin että seura isännöi ensimmäiset painonnoston Suomen mestaruuskilpailut. Näihin aikoihin punnukset ja suorituksetkin olivat hyvin erilaisia nykypäivän standardeihin verrattuna, kisoissa tehtiin sekä kahden että yhden käden suorituksia – tempauksia, työntöjä ja punnerruksia – ja usein kisattiin siitä kuka punnersi punnusta eniten. Ensimmäisissä SM-kisoissa oli sentään painoluokat – yli ja alle 75 kiloisille.

Näiden kisojen jälkeen painonnosto omana lajinaan hiipui painin noustessa vahvojen miesten ylivoimaiseksi suosikiksi. Vain klubin Rudolf Ekström panosti painonnostoon ja vuoden 1920 Olympialaisiin hänet lähetettiinkin ainoana suomalaisena kilpailemaan lajissa. Pari vuotta tämän jälkeen Bruno Nyberg, jota voidaan pitää modernin painonnoston isänä maassamme, aloitti Helsingin Atleettiklubilla painijana, mutta löysi pian kutsumuksensa punnusten puolelta. Painonnoston suoritukset ja painoluokat olivat nyt kansainvälisesti vakiinnutettu ja vuonna 1934 järjestettyjen Suomen mestaruuskilpailuiden tulokset hyväksyttiin ensimmäisiksi virallisiksi Suomen ennätyksiksi. Kisojen jälkeisenä päivänä pidettiin Suomen painonnostoliiton perustamiskokous – missäpä muuallakaan kuin Helsingin Atleettiklubin huoneistossa.

Ylisivistynyttä nekkailua

Nyrkkeily – jota voidaan pitää atletiikan kolmantena päälajina – ei kuulunut suomalaiseen kansanperinteeseen, eikä Atleettiklubilla ollut sen maahantuomisessa niin merkittävää osaa kuin kahden ensimmäisen päälajin modernin painin ja painonnoston kohdalla. Itse asiassa nyrkkeily kohtasi vahvaa kritiikkiä lehdistössä, jopa joidenkin painivaikuttajien taholta. Aivan kuten punnusten nostelua ja mattopainia sukupolvea aikaisemmin, pidettiin lajia raakana ja sivistymättömänä – tai jopa ”ylisivistyneenä” kieroutumana kuten klubin painihistorioitsija Heikki Lehmusto asian näki.

Kuitenkin kun Amerikkalainen ammattinyrkkeilijä Jack Dempsey iski itsensä maailmanmaineeseen ja miljonääriksi ottelu ottelulta, niin alkoi kiinnostus voittaa kritiikin Suomessakin. Vuonna 1923 perustettiin Suomen nyrkkeilyliitto ja järjestettiin ensimmäiset SM-kisat. Näissä karkeloissa ei klubilaisia vielä ollut mukana, mutta seuraavana vuonna oltiin jo mitaleilla.

Kolmekymmentäluvulla Suomen Työväen urheiluliitto eli TUL oli mahtitekijä sekä painin että nyrkkeilyn alalla, mutta sen urheilijat evät voineet kilpailla ”porvarien kisoissa” kuten Olympialaisissa, joten moni tullilainen loikkasi porvariseuraan. HAK sai näin riveihinsä huipputason kamppailijoita joista mainittakoon kaksinkertainen Olympiavoittaja Väinö Kokkinen ja ehkä kaikkien aikojen kuuluisin suomalainen ammattinyrkkeilijä Gunnar Bärlund. Vuoden 1952 Helsingin Olympia-kisoissa Harry Silander, joka oli oppinut nyrkkeilyn alkeet rintamalla, taisteli kotimaalleen ja kotiseuralleen, Helsingin Atleettiklubille, pronssia sarjassa alle 81 kiloa. Silanderin mitali oli klubin kolmastoista – ja toistaiseksi viimeisin – Olympiamitali.

On ja pysyy!

Nykyisin Kaapelitehtaalla sijaitseva Helsingin Atleettiklubi täyttää ensi vuonna 125 vuotta. Tällä hetkellä aktiivisia lajeja ovat nyrkkeily, voimannosto ja kädenvääntö. Vaikka klubilaisten yhteishenki on pysynyt korkealla niin seuran tunnettavuus ja kisamenestys ei ole vuosiin yltänyt alkuaikojen tasolle. Tuleva juhlavuosi ja yleinen kiinnostus monipuolista voimailua kohtaa antaa klubin tuoreelle puheenjohtajalle Jere Parkkoselle kuitenkin intoa ja varmuutta, ” Näen, että tulevaisuudessa Helsingin Atleettiklubi on myös kilpailutuloksien valossa maamme johtava voimailuseura.  Siihen menee joidenkin lajien kohdalla vuosia, mutta näin tulee tapahtumaan.”

Kun Emil Carlson ystävineen vuonna 1891  perusti seuran niin klubilaiset joutuivat taistelemaan juurruttaakseen voimailun maahamme. Nyt tuo taistelu on ohi mutta puheenjohtaja näkee klubin saaneen uuden tehtävän, ”Nykyisessä yhteiskunnassa, jossa ei juuri mikään ole pysyvää, on selvä tilaus pysyvyydelle edes jonkin suhteen.  Me vastaamme omalta osaltamme tuohon tarpeeseen.” Helsingin Atleettiklubi on maamme vanhin ja kaunein voimailuseura – ja sellaisena pysyy!

 

Kirjoitanut: Jasse Junkkari (Julkaistu FightSportissa 2015)

Helsingin Atleettiklubin verkkosivut: http://www.hak.fi/

 

 

 

 

Yksi vastaus artikkeliin “HAK – Painin, nyrkkeilyn, painonnoston ja kehonrakennuksen alku Suomessa.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *